Nuorille suunnatut palvelut kunnassa

Nuorisopalvelut ja vapaa-ajan palvelut

Valtakunnallinen arviointi

Nuorisopalvelut ja vapaa-ajan palvelut arvioitiin valtakunnallisesti olevan melko riittävällä tasolla. Huomionarvoista on kuitenkin se, että nuorisopalvelut koettiin olevan melko riittämättömiä useammin 18–28-vuotiaille kuin alle 18-vuotiaille nuorille.

Nuorisolain 8 § mukaan nuorisotyö ja -politiikka kuuluvat kunnan tehtäviin. Toteuttaessaan 2 §:n tavoitteita ja lähtökohtia kunnan tulee paikalliset olosuhteet huomioon ottaen luoda edellytyksiä nuorisotyölle ja -toiminnalle järjestämällä nuorille suunnattuja palveluja ja tiloja sekä tukemalla nuorten kansalaistoimintaa. Kunnan tulee 1 momentissa tarkoitettua tehtävää hoitaessaan olla tarpeen mukaan yhteistyössä muiden nuorille palveluja tuottavien viranomaisten sekä nuorten, heidän perheidensä, nuorisoalan järjestöjen, seurakuntien ja muiden nuorisotyötä tekevien tahojen kanssa.

Avoin ja yhteisöllinen nuorisotyö

Avoin nuorisotyö ja yhteisöllinen nuorisotyö -jaottelun alle asettuvat nuorisopalvelut koettiin valtakunnallisesti pääosin melko riittäviksi. (Kuvio 7.6.1.) Perinteisimpinä pidettyjä nuorisopalveluja eli nuorisotaloja sekä -tiloja ja niissä avoimia nuorten iltoja tarjosivat lähes kaikki vastanneet kunnat. Kyselyn mukaan 98 prosentilla vastanneista kunnista on nuorisotalo tai muu nuorille avoin tila ja 97 prosenttia vastanneista tarjoaa nuorisotilalla avointa ”nuorten ilta” -toimintaa. Alle 18-vuotiaille nuorille nämä toiminnat nähtiin melko riittäviksi. Sen sijaan vanhemmille, 18–28-vuotialle nuorille nuorisotilatoiminta arvioitiin melko riittämättömäksi niin tilojen kuin avoimen toiminnankin suhteen.

Nuorisotalotoiminnassa on paljon alueellista eroavaisuutta esimerkiksi kuntien resurssien, yhteistyökumppaneiden, konkreettisten tilojen ja etäisyyksien takia. ”Avoimet nuorten illat” -toimintaa arkisin on suurimmassa osassa kunnista. Laajemmille aukioloille sekä viikonlopputoiminnalle olisi monin paikoin kysyntää. Tilatoiminta on useimmiten jollain tavalla ikäjaoteltua tai rajattua. Yleisimmin nuorisotilat ja avoin toiminta siellä on suunnattu alle 18-vuotiaille. Kävijäkunta muodostuu monin paikoin pääosin yläkouluikäisistä, mutta myös alakoululaisten tarjontaa toivotaan paikoin lisättävän. Yli 18-vuotiaiden toimintaa ei joko ole siksi, ettei sille ole nähty tarvetta eikä kysyntää ole ollut, tai siksi, että täysi-ikäisille nähdään olevan muitakin tiloja kuin kunnan nuorisotilat. Käytännössä vastaajien mukaan avoimissa illoissa ei juuri käy yli 20-vuotiaita. Osa kunnista tarjoaa kuitenkin pienimuotoisesti toimintaa myös täysi-ikäisille tai heillä on mahdollisuus osallistua satunnaisesti toimintaan. Osassa kunnista 18–28-vuotiaille suunnattua toimintaa kehitetään myös järjestöyhteistyön keinoin, sillä täysi-ikäisilläkin on nähty olevan tarvetta ja kysyntää oman ikäisten kohtaamispaikalle.

Valtaosalla kyselyyn vastanneista kunnista oli arvionsa mukaan tarjota nuorille leiritoimintaa (87 % vastanneista ilmoittaa, että kunnassa on kyseinen palvelu), nuorten tieto- ja neuvontatyötä (87 %), avointa pienryhmä- tai kerhotoimintaa (86 %), koulutuksia ja tiedostustilaisuuksia (85 %) sekä nuorisotyötä kouluissa (85 %) (Nuorisotilastot).

Näiden kaikkien edellä mainittujen nuorisopalvelujen arvioitiin olevan alle 18-vuotialle melko riittäviä. Ikään suhteutettuna riittävyyden arvioinnissa oli selkeää eroa. Ainoastaan nuorten tieto- ja neuvontatyö nähtiin 18–28-vuotiaille melko riittäväksi, mutta muut palvelut melko riittämättömäksi (ka. alle 2,5). Esimerkiksi leiritoiminnan sekä avoimen pienryhmä- tai kerhotoiminnan tarjonnan nähtiin olevan alle 18-vuotialle melko riittävää, mutta 18–28-vuotialle riittämätöntä. Vuoden 2015 peruspalvelujen arvioinnissa nuorisotyön tärkeimmiksi pääkohderyhmiksi kuntatoimijat näkivät 13–15-vuotiaat, ja toiseksi tärkeimpänä ryhmänä nähtiin 16–18-vuotiaat. Tässä suhteessa tilanne nuorisopalvelujen osalta vastaa edellisen kunnallisen nuorisotyön saatavuudesta tehtyä arvioinnin tilaa (Peruspalvelujen arviointi 2015), jolloin kunnallisen nuorisotyön pääkohderyhmän 14–15- ja 16–18-vuotiaiden ulkopuolella näytti olleen esi- ja alkuopetusikäiset lapset sekä 25–29-vuotiaat nuoret.

Vuonna 2015 tehdyn nuorisotoimen peruspalvelujen arvioinnin mukaan kunnallinen nuorisotyö oli vahvasti läsnä perinteisillä nuorten elinpiirin alueilla, muttei vielä kovinkaan paljon uusilla toimintakentillä, joihin nuorisotyön tulisi jatkossa suunnata enemmän ja innovatiivisin ratkaisuin. Nyt toteutetussa arviossa esimerkiksi digitaalinen nuorisotyö näyttäytyy jo tällaisena uutena työmuotona, jota kunnissa on edelleen kehitetty aktiivisesti eteenpäin.

Digitaalinen tai verkkonuorisotyö määriteltiin kyselyssä olevan ”digitaalisen median ja teknologian hyödyntämistä tai käsittelemistä nuorisotyössä, joka voi tapahtua joko fyysisessä tai digitaalisessa ympäristössä”. 66 prosenttia vastaajista ilmoitti sen olevan nuorisotoimen palveluna kunnassaan ja että sen käyttö on kasvanut. Arviointia koskevana vuonna 2019 verkkonuorisotyö nähtiin kuitenkin valtakunnallisesti toteutuvan vielä vain melko riittämättömästi. Monelle digitaalinen nuorisotyö on nimenomaan teknologian hyödyntämistä arjen perustyössä tai sosiaalisen median käyttöä yhteydenpidossa, tiedottamisessa, nuorten tavoittamisessa ja vuorovaikutuksessa. Digi- ja verkkonuorisotyöhön liittyi myös useammalla toimijalla oma nuorten asioita kokoava sivusto, jokin hanke tai sellaisen suunnittelu. Osassa kunnista digitaalinen ja verkkonuorisotyö on kehitteillä, mutta se vaatii esimerkiksi välineistön ja toimijoiden osaamisen päivittämistä. Tämän nuorisopalvelun osalta tarve arvioitiin vähäiseksi erikseen yli 18-vuotiaille. Alueellisesti digitaalisen nuorisotyön riittävyydessä on runsaasti vaihtelua. Pohjois-, Länsi- sekä Länsi- ja Sisä-Suomen avien alueilla palvelun keskiarvo asettuu melko riittämättömäksi. (Taulukko 7.6.1.)

Edelleen kehittyvän digitaalisen nuorisotyön sekä usein verkossa tehtävän riittäväksi arvioidun nuorten tieto- ja neuvontatyön myötä sähköinen tiedottaminen nuorisopalveluista on lisääntynyt. Sen lisäksi, että nuorisopalvelut on selkeästi vain nuorille kohdennettu ja usein tuttu palvelu, verkossa tehtävä tiedotus voi olla yksi syy siihen, että kaikista arvioinnissa mukana olleista palveluista nuorisopalvelujen nähtiin olevan nuorten parhaiten tuntemia. (Kuvio 7.6.2.) Parannettavaakin olisi, sillä 54 % vastaajista arvioi, että nuorisopalvelut tunnetaan melko hyvin, ja 36 % vastasi, että palvelut tunnetaan hyvin. Vuoden 2020 nuorisobarometrin ennakkotietojen perusteella nuorisopalveluja käyttäneet nuoret kokivat saamansa palvelut pääosin riittäviksi (Berg & Myllyniemi 2021, tulossa).

Viiden vuoden takaisen arvion (2015) tavoin nuorisotyö on läsnä kouluissa ja ”koulunuorisotyötä” tehdään koko ajan enemmän. Valtaosa kunnista ilmoitti, että nuorisotyötä tehdään peruskouluissa ja etenkin yläkouluissa. Kouluissa tehtävän nuorisotyön arvioitiin olevan aktiivista ja jopa viikoittaista, mutta silti paikoin koettiin, ettei sitä pystytä tarjoamaan tarpeeseen nähden riittävästi. Osassa kunnista toimintaa kehitetään parhaillaan, osassa kunnista todetaan, ettei kouluissa tehtävälle nuorisotyölle ole tarvetta. Esille tulleita toimintamuotoja ovat esimerkiksi teemallisten oppituntien pito, ryhmäytyspäivät ja -tunnit, pienryhmät pyynnöstä, välituntitoiminta sekä muu koulun kanssa tehtävä yhteistyö. Paikoin etsivä nuorisotyöntekijä käy mahdollisuuksien mukaan kouluilla, ja vastausten perusteella kouluissa työskentelee esimerkiksi ”koulutsemppareita”, ”hyvinvointiohjaajia” ja yhteisöohjaajia. Nuorisotyö on asettunut melko sujuvasti kuntien perusopetuksen oppilaitoksiin. Kouluissa tehtävä nuorisotyö alle 18-vuotialle arvioitiin pääosin riittäväksi, kun taas yli 18-vuotialle riittämättömäksi. Yli 18-vuotiaat ovat kuitenkin esimerkiksi juuri niitä ammattioppilaitosten ja myös osin korkeakoulujen opiskelijoita, jotka saattaisivat tarvita tukea ja ohjausta itsenäistymiseen. Selkeä useassa vastauksessa noussut kehittämiskohde onkin toisella asteella ja ammattiopistoissa tehtävä nuorisotyö.

Avoin pienryhmä- ja kerhotoiminta perustuu osin nuorten tarpeeseen ja omiin ideoihin, ja sitä toteutetaan resurssien puitteissa. Pienryhmä- ja kerhotoimintaa järjestävät kunnissa pääosin yhdistykset, koulut ja seurakunnat, ja sitä toteutetaan ala- ja yläkouluikäisille. Osittain vastaajat arvioivat, ettei yli 18-vuotiaiden tarjonnalle ole juuri kysyntää tai se on vähäistä. Täysi-ikäiset ohjautuvat myös aikuisten harrastusryhmiin. Muutamissa vastauksissa tulee esille, että yli 18-vuotiden nuorten pienryhmä- ja harrastustoiminta on riittämätöntä ja sitä pitäisi kehittää, mutta siihen ei ole resursseja.

Leiritoiminta on yksi palveluista, joka joissain kunnissa on jo valikoitunut karsintakohteeksi. Siellä, missä leiritoimintaa on, kohderyhmää ovat alakouluikäiset nuoret koulujen loma-aikoina. Tarjontaa tuottavat pääosin järjestöt ja seurakunnat, joita kunnat mahdollisuuksien mukaan tukevat. Leiritoiminnan kysyntä on joidenkin vastaajien arvion mukaan vähäistä eikä sille ole tarvetta. Yli 18-vuotiaille leiritoimintaa ei pääsääntöisesti ole. Tästä poikkeuksena on etsivän nuorisotyön ja työpajatoiminnan kohderyhmän Nuotta-valmennus, johon osallistuu osin myös täysi-ikäisiä.

Kyselyyn vastanneista kunnista vain hieman yli puolet, tarkasti 151, ilmoitti palveluihinsa kuuluvan kansainvälistä nuorisotyötä. 90 kuntaa ilmoitti, ettei palvelua ole. Yleisesti kansainvälisen nuorisotyön arvioitiin olevan melko riittämätöntä. Alueellistakin vaihtelua on: Länsi- ja Sisä-Suomessa sekä Etelä-Suomessa alaikäisille kansainvälinen nuorisotyö nähtiin tasoltaan hyvänä. (Taulukko 7.6.1.) Myös tämän palvelun suhteen ikä määritti riittävyyttä siten, että melko riittäväksi tai riittäväksi palvelua arvioi alle 18-vuotiaille 32 % vastaajista ja 18–28-vuotiaille puolestaan vain 19 % vastaajista. Useat vastaajat arvioivat kansainvälisen nuorisotoiminnan tarjonnan liian vähäiseksi, mutta resurssit eivät riitä jatkuvaan toimintaan. Siellä, missä toimintaa on tarjolla, sitä tehdään nuorisovaihtojen, projektien, ystävyyskoulu- ja ystävyyskuntatoiminnan sekä matkojen muodossa, usein koulujen kanssa yhteistyössä. Kansainvälistä toimintaa kunnan nuorille tarjoavat paikoin myös nuorisokeskukset, seurakunnat sekä paikalliset järjestöt.

Kohdennettu ja erityisnuorisotyö

Kohdennetun ja erityisnuorisotyön palvelut arvioitiin valtakunnallisesti pääosin melko riittäviksi.

Nuorisolain mukaan etsivän nuorisotyön tehtävänä on tavoittaa tuen tarpeessa oleva nuori ja auttaa häntä sellaisten palvelujen ja muun tuen piiriin, joilla edistetään hänen kasvuaan, itsenäistymistään, osallisuuttaan yhteiskuntaan ja muuta elämänhallintaa sekä pääsyä koulutukseen ja työmarkkinoille. Etsivä nuorisotyö perustuu nuoren vapaaehtoisuuteen ja nuoren kanssa tehtävään yhteistyöhön. Nuorten työpajatoiminnan tehtävänä on puolestaan valmennuksen avulla parantaa nuoren valmiuksia päästä koulutukseen, suorittaa koulutus loppuun ja päästä avoimille työmarkkinoille tai muuhun hänen tarvitsemaansa palveluun.

Valtionavustuksilla tuettavat etsivä nuorisotyö ja nuorten työpajat arvioitiin valtakunnallisesti selkeästi riittäviksi niin alle kuin yli 18-vuotiaille. Etsivän nuorisotyön riittävyyden valtakunnallinen keskiarvo on varsin korkea (3,5), kun taas työpajatoiminnassa riittävyys arvioitiin 18–28-vuotiaille hieman korkeammaksi (3,2) kuin alle 18-vuotiaille (3). (Kuvio 7.6.3.)

Etsivää nuorisotyötä toteutetaan eri tavoin: kunnan omana työnä, useamman kunnan yhteistyönä tai ostopalveluna paikalliselta toimijalta. Valtaosassa kunnista resurssia on arvion mukaan riittävästi ja nuorten tarpeeseen pystytään vastaaman hyvin ja nopealla aikataululla. Avovastauksista käy ilmi, että pienessä osassa kuntia asiakkaita on kuitenkin paljon ja tarve enemmälle henkilöresurssillekin olisi, sillä palvelu ruuhkaantuu ajoittain. Vuonna 2019 etsivä nuorisotyö tavoitti Suomessa 20 924 nuorta. Määrä kasvoi reilulla tuhannella nuorella edellisestä vuodesta. (Aluehallintovirasto, Etsivän nuorisotyön raportti 2019, alustava tieto.)

Valtaosa työpajoista toteutetaan muuna kuin kunnan toimintana, ja nuorille se hankitaan usein ostopalveluna. Vastaajien arvion mukaan työpajat pystyvät pääosin vastaanottamaan kaikki sinne tulevat nuoret, vaikka tietyille pajoille voi joutua jonottamaan. Starttipajoille mainitaan olevan enemmän kysyntää kuin palvelua voidaan tarjota. Useassa kunnassa toimii yksi kaikenikäisille suunnattu työpaja. Vastaajien arvion mukaan alaikäisille nuorille oman kohdennetun työpajatoiminnan tarve ei ole kovin suuri. Vuonna 2019 alle 29-vuotiaita nuoria työpajoilla Suomessa valmentautui 14 626 (Aluehallintovirasto, Nuorten työpajatoiminnan raportti 2019, alustava tieto).

Näiden palvelujen sekä alle 30-vuotiaille tarkoitettujen maksuttomien arkeen, opiskeluun ja työhön tukea tarjoavien Ohjaamojen myötä kohdennetuista palveluista myös yksilöohjaus näyttäytyi melko riittävänä. Yksilöohjausta oli nuorille tarjolla jossain muodossa lähes jokaisessa kunnassa. Nuorisobarometrin haastattelujen mukaan etsivän nuorisotyön ja työpajojen palveluja käyttäneet nuoret kokivatkin saamansa palvelut riittäviksi tai melko riittäviksi (Berg & Myllyniemi 2021, tulossa).

Pienryhmätoiminta, jota suuri osa vastanneista (69 %) kunnista tarjoaa, näyttäytyy vastaajien arvion mukaan melko riittävänä alle 18-vuotiaille, mutta 18–28-vuotiaille melko riittämättömänä. Pienryhmätoimintaa, eli suljettuja ryhmätoimintoja, järjestetään kunnissa tarpeen mukaan resurssien puitteissa ja ne ovat usein osa erityisnuorisotyön toimintaa. Vastaajien arvion mukaan pienryhmät ovat kohdennettuja esimerkiksi erityisen tuen tarpeessa oleville ja maahanmuuttajanuorille, tai ne tekevät yhteistyötä koulun ja oppilashuollon kanssa sekä niiden tekemässä työssä.

Katutyötä tai jalkautuvaa nuorisotyötä, jota ei kyselyssä tarkemmin määritelty, mutta jolla tarkoitetaan muualla kuin kiinteässä paikassa tehtävää nuorten kohtaamista, tehdään reilussa puolessa vastanneista kunnista. Jalkautumista tehdään pääosin tarpeen mukaan, eli erityisesti tiettyinä ajankohtina, kuten koulujen loppumisen ja juhlapyhien aikaan. Katutyötä tai jalkautuvaa työtä tehdään usein moniammatillisesti yhteistyössä eri toimijoiden, esimerkiksi seurakunnan, kanssa. Alle 18-vuotiaisiin kohdistuvan jalkautuvan työn tarve on tunnistettu ja toimintaa ollaan paikoin lisäämässä ja kehittämässä. Pääsääntöisesti toimintaa ei tehdä yli 18-vuotiaiden parissa. Resurssipula ja työajankäyttö rajoittavat jalkautumista. Etsivä nuorisotyö käyttää jalkautumista yhtenä keskeisenä työmuotonaan. Useammassa kunnassa on kokeiltu myös ”liikkuvaa” nuorisotyötä, liikkuvaa nuorisotilaa sekä erilaisia kesäaikaan ja sivukylille suuntautuvia hankkeita, jotka parantavat nuorisopalvelujen saavutettavuutta.

Ohjaamon palvelut, sukupuolisensitiivinen nuorisotyö sekä monikulttuurinen nuorisotyö puolestaan puuttuivat palveluina melko suuresta määrästä vastanneita kuntia. Vastanneiden 293 kunnan mukaan Ohjaamo on 124 kunnassa. Valtaosa vastanneista kunnista ilmoitti, ettei heillä ole Ohjaamoa omana palvelunaan, vaan sellainen on lähellä isommalla paikkakunnalla tai naapurikunnassa. Pienet kunnat kokivat, ettei tarvetta omaan Ohjaamoon edes ole. Toisaalta vaikkei useassa ”virallista” Ohjaamoa olekaan, tarjotaan vastaavanlaisia palveluja ja ohjausta kunnan omana työnä muiden nuorisopalvelujen ohessa.

Sukupuolisensitiivistä, kyselyssä täsmennettynä tyttö- ja/tai poikatyötä, ilmoitti tekevänsä kolmasosa vastanneista kunnista, ja myös monikulttuurista työtä tehdään vajaassa kolmasosassa kuntia. Nämä palvelut ovat pitkälti alueellisesti tunnistettuun tarpeeseen pohjaavia, joten jokaisessa Suomen kunnassa niitä ei välttämättä tarvitakaan. Pääosin nämä edellä mainitut palvelut oli arvioitu melko riittämättömän (ka. 1,5–2,5) ja melko riittävän välille (ka. 2,5 tai yli). (Taulukko 7.6.2.) Valtaosa vastanneista kertoi, että sukupuolisensitiivistä nuorisotyötä tarjotaan tarpeen mukaan, ja sitä myös tehdään osassa kunnista niin kunnan, kolmannen sektorin kuin koulujen nuorisotyönkin osana. Sukupuolisensitiivisen työn osalta tyypillistä on se, että tehdään tyttötyötä eli järjestetään tyttöjen ryhmiä tai tytöille eriytettyä toimintaa. Pojille suunnattua sukupuolisensitiivistä toimintaa on kuitenkin tarjolla vain vähän ja erään vastauksen mukaan myös pojille tulisikin löytää mielekästä toimintaa. Siltä osin sukupuolisensitiivinen nuorisotyö näyttäytyy riittämättömänä ja epätasa-arvoisena. Sukupuolen mukaan eriytetyn ja sensitiivisen työn tarve nähdään ennen muuta yläkouluikäisille alle 18-vuotiaille. Kyselyssä sukupuolisensitiivinen rajattiin liian kapeasti koskemaan sukupuolen mukaan jaettua tyttö- tai poikatoimintaa, jolloin sukupuolen moninaisuuden näkökulma jäi pois, samoin kuin laajempi ymmärrys sukupuolisensitiivisyydestä asenteena ja pyrkimyksenä purkaa sukupuolittuneita rakenteita. Sukupuolisensitiivisyyttä voidaankin nuorisotyössä toteuttaa monin tavoin esimerkiksi sensitiivisellä kielenkäytöllä tai unisex-wc-tiloina. Tässä yhteydessä tuli kuitenkin myös esille, että osassa vastanneista kunnista tuetaan ja tarjotaan myös ”sateenkaari”-nuorisotyötä sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan moninaisille.

Monikulttuurista nuorisotyötä tehdään valtaosassa vastanneista kunnista osana arkea siten, että toiminta on lähtökohtaisesti avointa kaikille eikä eriytetylle toiminnalle ole tarvetta. Eriytetylle monikulttuurisuustyölle ei tosin ollut tarvetta monessa kunnassa juuri tällä hetkellä siksi, ettei niissä asu monikulttuurisista taustoista olevia erityisryhmiä, jotka tarvitsisivat omaa toimintaa. Muutama vastaajista arvioi, että monikulttuuriselle työlle olisi tarvetta ja sitä pitäisi kehittää tai sitä ollaan käynnistämässä. On tunnistettu, että nuoremmat monikulttuurisesta taustasta tulevat nuoret ovat mukana nuorisopalveluissa, mutta vanhemmille yli 18-vuotiaille palveluja ei ole riittävästi.

Näiden kohdennettujen nuorisopalvelujen riittävyyden suhteen ikä ei muuttanut arviota yhtä paljon kuin avoimen ja yhteisöllisen nuorisotyön palveluissa, vaan palvelut näyttäytyivät niin alle kuin yli 18-vuotiaille suhteellisen samanlaisina. Ainoastaan sukupuolisensitiivistä nuorisotyötä ja monikulttuurista nuorisotyötä arvioitiin olevan huonommin saatavilla yli 18-vuotiaille kuin alaikäisille.

Kuntaliiton selvityksen (Kalliomaa & Ahonen-Walker 2019) tavoin myös aluehallintovirastojen peruspalvelujen arviointi osoittaa, että nuorisotyön uudet muodot kouluissa, jalkautuminen muihin nuorten ympäristöihin sekä verkossa tehtävä työ on lisääntynyt ja lisääntyy. Uudet toimintaympäristöt tarkoittavat myös laajempaa verkostoitumista ja yhteistyön hyödyntämistä. Nuorisotyön entiset toimintamuodot ovat pitkälti säilyneet uusien rinnalla, mutta työn määrää ei ole aina otettu huomioon nuorisotyön henkilöstön resurssoinnissa. Tämän vuoksi osa palveluista toteutuu riittämättömästi.

Osallisuustoiminta ja yhteiskunnallinen nuorisotyö

Kuntalain (410/2015) 26 § säätää nuorisovaltuustoista ja nuorisolain (1285/2016) 24 § nuorten osallistumisesta ja kuulemisesta. Kuntalain mukaan kunnanhallituksen on asetettava nuorisovaltuusto tai vastaava nuorten vaikuttajaryhmä ja huolehdittava sen toimintaedellytyksistä. Kuntalaki säätää nuorisovaltuustojen oikeudesta vaikuttaa kunnan eri toimialojen toiminnan suunnitteluun, toteuttamiseen ja seurantaan niissä asioissa, joilla on merkitystä kunnan asukkaiden hyvinvointiin, terveyteen, opiskeluun, elinympäristöön, asumiseen tai liikkumiseen. Lain mukaan nuorisovaltuustolle on annettava mahdollisuus vaikuttaa muissakin asioissa, joiden nuorisovaltuusto arvioi olevan lasten ja nuorten kannalta merkittäviä. Lisäksi nuorisovaltuusto tulee ottaa mukaan lasten ja nuorten osallistumisen ja kuulemisen kehittämiseen. Nuorisolain mukaan kunnan ja valtion viranomaisen tulee tarjota ja järjestää nuorille mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa paikallista, alueellista ja valtakunnallista nuorisotyötä ja -politiikkaa koskevien asioiden käsittelyyn tai heitä tulee muutoin kuulla mainituissa asioissa. Lisäksi nuoria on kuultava heitä koskevissa asioissa.

Nuorten vaikuttajaryhmä toimii 280 kunnassa. Verrattuna edelliseen vuoden 2017 nuorisotoimen peruspalvelujen arviointiin, jossa tarkasteltiin nuorten osallistumis- ja kuulemisjärjestelmiä, nuorten vaikuttajaryhmien määrä on pysynyt suunnilleen samana. Vuonna 2017 nuorisovaltuusto tai vastaava nuorten vaikuttajaryhmä toimi 282:ssa vastanneesta kunnasta. Tällä kertaa kyselyssä vaikuttajaryhmän toiminnasta kysyttiin hiukan toisin, kolmella vastausvaihtoehdoilla: ”toimii”, ”ei toimi” sekä ”on olemassa, mutta ei toimi”.  Kahdeksan kuntaa ilmoitti, että kunnassa on nuorten vaikuttajaryhmä, mutta se ei toimi ja neljässä vastanneista kunnista vaikuttajaryhmää ei ole lainkaan.

Valtakunnallisesti monialaiset verkostot arvioivat vastauksissaan, että nuoria kuullaan kunnassa melko riittävästi. (Kartta 7.6.1.) Useat vastanneista toivat esille, että nuorten kuulemisen tilanne on parantunut ja asia on viime vuosina noussut erityisen tärkeäksi. Kehittämistyötä tehdään edelleen ja vastaajien arvion mukaan toiminta on menossa monin paikoin parempaan suuntaan. Joissain kunnissa nuorten kuulemisen kehittäminen liittyy myös laajempaan kuntalaisten osallisuuden lisäämiseen ja kuulemiseen. Nuorten kuuleminen ja osallisuus toteutetaan esimerkiksi erilaisten kyselyiden, testaajaryhmien, osallistavan budjetoinnin, tilaisuuksien, vaikuttamispäivien, lapsiparlamentin, oppilaskuntien ja useimmissa kunnissa nuorisovaltuustojen ja myös maakunnallisten nuorisovaltuustojen kautta. Monet vastaajista ilmoittivat, että nuorisovaltuuston edustaja kuuluu lautakuntiin, ja hän saa myös osallistua valtuuston kokouksiin. Osassa kunnista käytössä on myös sosiaalinen media ja nuorten verkkosivustot osallistamisen välineinä. Joidenkin vastaajien mukaan kuulemisen tulisi olla systemaattisempaa ja suunnitelmallisempaa. Lisäksi monessa vastauksessa tuotiin esille huoli siitä, kuinka kaikkien, myös ei-aktiivisten nuorten ääni todella kuultaisiin monipuolisesti. Tässä kyselyssä ei kysytty, onko kunnassa nuorten vaikuttajaryhmän toimintaan ja sen tukemiseen tai osallisuustyöhön osoitettu henkilöstöresurssia, mikä puolessa Suomen kunnista oli vaillinaista vuonna 2017 tehdyn arvioinnin perusteella. Osallisuus- ja vaikuttamistoiminta ja sen kehittäminen vaatii siihen varattua henkilöstöresurssia, sillä se vaikuttaa olennaisesti siihen, miten nuorten kuuleminen toteutuu ja kuinka hyvin nuoret itse mahdollisuuksistaan tietävät. (Aluehallintoviraston peruspalvelujen arviointi, nuorisotoimi 2017.)

Yhteiskunnallisen nuorisotyön isona toimijajoukkona ovat erilaiset nuorisojärjestöt paikallistasoilla. Nuorisojärjestöjen tukipalveluja (tässä tapauksessa muu kuin avustustoiminta) ilmoitti tarjoavansa reilu puolet kaikista kunnista. Vastaajat arvioivat nuorisojärjestöjen tukipalvelut melko riittäviksi. Vapaiden nuorten toimijaryhmien (eli ei rekisteröityjen nuorisoryhmien) tukipalveluja ilmoitti tarjoavansa puolet vastanneista kunnista. Myös ne arvioitiin pääosin melko riittäviksi ja vain hieman järjestäytyneitä nuorisojärjestöjä riittämättömämmiksi. (Kuvio 7.6.4.) Kuntien tarjoama muu kuin taloudellinen tuki nuorisojärjestöille sekä vapaille nuorten ryhmille on ennen kaikkea mahdollisuus kunnan tilojen ja liikuntavuorojen maksuttomaan käyttöön. Lisäksi järjestäytyneille yhdistyksille tarjotaan koulutusta ja järjestötapaamisia, annetaan ohjausta ja neuvontaa tarvittaessa sekä tiedotetaan ja avustetaan järjestöjen toiminnan markkinoinnissa. Monissa kunnissa erilaiset yhdistykset järjestävät paljon toimintaa, mikä nähdään arvokkaana ja sitä halutaan tukea esimerkiksi yhteistyön keinoin. Vapaita, rekisteröimättömiä nuorisoryhmiä voivat olla esimerkiksi skeittaajat ja bändit, joita kunnissa tuetaan eri tavoin. Vapaille ryhmille on useammassa kunnassa tarjolla tilojen ja vuorojen lisäksi myös rahoitusta, ohjausta ja apua tiedottamiseen. Tukea saa tarpeen mukaan, mutta sitä on vastaajien mukaan käytetty suhteellisen vähän, osittain myös siksi, ettei vapaita ryhmiä ole.

Kohtuuhintaiset tai maksuttomat harrastus- ja toimintamahdollisuudet

Kunnissa nuorten saatavilla olevien harrastus- ja toimintamahdollisuuksien tilanne näytti kyselyn perusteella valtakunnallisesti hyvältä. Ohjattuja liikuntaharrastuksia oli kyselyn mukaan tarjolla lähes kaikissa (98 prosentissa) vastanneista kunnista, ja niiden arvioitiin olevan melko riittäviä kaikille. Muita ohjattuja harrastusmahdollisuuksia oli liki kaikissa vastanneista kunnista: 96 prosenttia kunnista ilmoitti harrastusmahdollisuuksia olevan tarjolla ja niiden nähtiin olevan melko riittäviä kaikille nuorille. Niin ohjatuissa liikunta- kuin myös muissa harrastusmahdollisuuksissa alle 18-vuotiaille riittävyys näyttäytyi hieman parempana kuin 18–28-vuotiaille nuorille aikuisille, mutta kokonaisuutena palvelutaso oli kaikille ympäri Suomen hyvä. (Kuvio 7.6.5. ja Taulukko 7.6.3.)

Pääosin liikuntaharrastuksia kunnissa tarjoavat kansalaisopistot sekä paikalliset urheiluseurat ja -järjestöt. Palvelujentarjoajia on eri kunnissa joko pienimuotoisesti tai runsaasti. Useampi vastaaja ilmoitti seurojen tarjonnan olevan laajaa, monipuolista ja suhteellisen hyvin kysyntää vastaavaa. Osa harrastuspalveluista järjestetään naapurikunnassa, mutta ne arvioitiin silti nuorille pääosin melko riittäviksi.

Salivuoroista sekä ohjaajista mainittiin olevan pulaa, ja osin myös harrastusten saavutettavuus tuo haasteita etäisyyksien vuoksi. Osa vastaajista tuo ilmi, että vapaamman ”höntsäharrastamisen” ryhmiä toivotaan lisää. Liikuntaharrastuksista esimerkiksi tanssi puuttuu usein tarjonnasta. Maksuttomuus tai kohtuuhintaisuus ei kaikkialla ole mahdollista, joten harrastusten hinta rajoittaa nuorten yhdenvertaista osallistumista.

Muiden ohjattujen harrastusten suhteen kansalaisopisto, järjestöt ja yhdistykset tarjoavat useimmissa kunnissa monipuolisesti erilaisia ohjattuja harrastusmahdollisuuksia nuorille. Mikäli palveluja ei ole omassa kunnassa, niitä on saatavilla naapurikunnissa. Teatteri, tanssi, musiikki, kielet, kädentaidot ja sanataide mainitaan esimerkiksi tällaisiksi harrastamisen muodoiksi. Palveluja on tarjolla paikkakuntakohtaisesti musiikkiopiston, kansalaisopiston ja muiden kulttuuritoimijoiden järjestämänä.

Vastauksista käy ilmi, että ohjattu tarjonta on pitkälti järjestöjen ja koulujen kerhoja lapsille. Nuorille ja nuorille aikuisille kohdennettua tarjontaa ei kuitenkaan vastaavanlaisesti ole. Joissain harrastuksissa 18–28-vuotiaat nuoret ovat mukana harrastuksen ohjaajina. Kaikkeen nuorten toivomaan harrastamiseen, kuten pelaamiseen, ei löydy ohjattuja ryhmiä. Lisäksi alueellisesti harrastustoiminta on osaltaan keskittynyt taajamiin, mikä rajaa osallistumismahdollisuuksia ja vaikuttaa myös riittävyyden arviointiin.

Omaehtoiset harrastusmahdollisuudet, jonka merkityksen vastaaja on voinut itse arvioida, nähtiin melko riittäviksi kaikille, mutta ohjatut harrastusmahdollisuudet näyttäytyvät hieman riittävämpinä. Omaehtoinen harrastaminen nähtiin vastauksissa ensisijaisesti liikkumisena eri tavoin. Mainittiin parkour, skeittiparkit, frisbeegolf, jääkentät, lenkkipolut, kuntosali, uinti sekä myös yksityisille, nuorten omaehtoisille ryhmille tarjolla olevat salivuorot. Ohjatun toiminnan vuoksi kuitenkin usean kunnan sisäliikuntatilat ovat ilta-aikaan rajalliset, ja paikoin liikuntatiloista käydään kovaakin kilpailua käyttäjien kesken. Liikuntapaikkojen arvioinnissa toistuva haasteellinen asia on ollut käyttövuorojen saatavuus, joka on noussut muissakin selvityksissä esille (Peruspalvelujen tila 2020, 42).

”Höntsäliikuntatoiminta” ja sellaiseen liikuntavuorojen antaminen maksutta on lisääntynyt useassa kunnassa. Lisäksi kirjastoista tai kunnan muista palveluista pystyy monin paikoin lainaamaan tai vuokraamaan niin liikunta- kuin muitakin harrastusvälineitä. Useassa kunnassa on käytössä tai kehitteillä jonkinlainen harrastuksista tiedottamista yhteen kokoava harrastuspassi tai etuuskortti, jolla nuoret myös saavat alennuksia. Muina omaehtoisen harrastamisen mahdollisuuksina tuotiin esille bänditilat. Muutama vastaaja arvioi, että nuorisopalvelujen olisi helppo tukea nuorten erilaista omaehtoista harrastustoimintaa esimerkiksi tiloilla, jos nuoria tähän kannustettaisiin ja tukimuodoista tiedotettaisiin enemmän. ”18–28-vuotiaille suunnatut vapaa-ajan harrastuspalvelut ovat vähäisiä, jos nuoret eivät vielä koe kuuluvansa aikuisten ryhmiin mm. seutuopistossa. Niiden kehittämiseen tulisi panostaa. Tässä ikäryhmässä voisi tulla kyseeseen myös omaehtoisten ryhmien tukeminen nuorisotyön puolesta.”

Liikuntapalvelut

Kaikissa vastanneista kunnista on liikunta- ja urheilupaikkoja, joiden arvioitiin olevan selkeästi riittävät kaikille. Samoin erilaisten liikuntaseurojen ja järjestöjen toimintaa on valtaosassa vastanneista kunnista, ja niiden palvelujen nähtiin olevan hyvällä tasolla. (Kuvio 7.6.5.)

Valtaosassa kunnista liikunta- ja urheilupaikat arvioitiin riittäviksi. Lähiliikuntapaikkoja, liikuntasaleja ja urheilukenttiä on ympäri kuntaa, ja ne ovat pääosin perustasoltaan riittäviä. Haja-asutusalueilla liikuntapaikoissa on puutteita ja kulkuyhteydet liikuntapaikoille ovat paikoin haastavia. Osa vastaajista toi esille myös, että paikat ovat osittain huonokuntoisia, rahapulan vuoksi kunnossapito tai uusien rakentaminen on vähäistä, osa paikoista on jouduttu purkamaan ja osassa on sisäilmaongelmia. Uimahallia ja jäähallia ei kaikissa kunnissa ole, mikä nähtiin vastaajien arvion mukaan osin puutteena.

Avovastauksissa tuotiin esille myös, että liikuntakulttuuri on muuttunut ja muutoksessa, ja nykytrendien mukaiset lajit tulee myös ottaa huomioon palveluissa enemmän. Osassa kunnissa omaehtoisia liikuntapaikkoja, kuten skeittipuistoja, on tehty viime vuosina, kun taas osassa juuri tällaiset nuorten omaehtoiseen harrastamiseen innostavat paikat puuttuvat kokonaan.

Erilaisia liikuntaseuroja ja -järjestöjä on kunnissa melko hyvin. Valtaosa vastaajista kuvaa, että paikkakunnalla toimii useita aktiivisia seuroja, joiden tarjonta on melko kattavaa. Toisaalta pienillä paikkakunnilla ollaan tässäkin haasteen edessä. Seuroja on ehkä yksi tai ei lainkaan ja samoin lajimahdollisuuksia varsin rajallisesti. Lajivalikoima vaihtelee paljon alueittain eikä varsinaista joukkuetoimintaa välttämättä kaikkialla ole.

Viimeisimmän lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimuksen (2018) mukaan suomalaiset lapset ja nuoret liikkuvat kohtalaisen paljon. Valtaosa liikunnasta tapahtuu omatoimisesti, mutta myös seuraliikunnan osuus on merkittävä. Alle 15-vuotiaiden kokonaisliikunnan määrä koostui vuonna 2018 pääosin sekä ohjatusta että omatoimisesta liikunnasta. Pääosin liikkuminen tapahtui porukassa. Ohjattu ja ryhmässä liikkuminen vaihtui itsenäisemmäksi 15 ikävuoden jälkeen. Suurin osa 10–29-vuotiaista liikkuu pääosin omatoimisesti (54 %) ja pääosin ohjatusti liikkuu ainoastaan 10 prosenttia ikäryhmän vastaajista. Omatoimisen liikunnan määrä lisääntyy selvästi aina 20 ikävuoteen asti. Sen lisäksi asuinpaikka vaikuttaa myös liikkumisen tapoihin. Pienissä kaupungeissa ja maaseudulla liikutaan enemmän yksin. (Mts. 28.)

Kirjastopalvelut

Kaikki vastanneet kunnat ilmoittivat, että heillä on kirjastopalvelut saatavilla. Valtakunnallisesti kirjastopalvelujen riittävyystaso arvioitiin kaikista kyselyssä mukana olleista nuorten vapaa-ajan palveluista korkeimmaksi (ka. 3,7) eli riittäväksi. 70 prosenttia vastaajista arvioi kirjastopalvelut riittäviksi, 25 prosenttia melko riittäväksi eikä yksikään kunta vastannut, että kirjastopalvelut olisivat täysin riittämättömiä. (Kuvio 7.6.5.)

Kirjastopalvelujen hyvää arviota nostaa omatoimikirjastotoiminta, joka monella paikkakunnalla on äskettäin alkanut tai alkamassa. Myös kirjastoauton palvelut saavat vastaajilta kiitosta. Alueelliseen tasa-arvoon on muutaman vastaajan mukaan kuitenkin vielä matkaa, sillä pitkät etäisyydet syrjemmiltä alueilta tuovat haastetta palvelun käytölle. Nuorille kirjastot ovat tärkeitä ajanviettopaikkoja ja osassa kunnista nuorisotyö on mukana kirjastopalveluissa. Kirjastoissa onkin tunnistettu tarve myös nuorisotyön näkemyksille ja tuelle, ja kirjastojen henkilökunnan arvioidaan tarvitsevan lisää osaamista nuorten kohtaamiseen.

Koulutuspalvelut

Valtakunnallinen arviointi

Valtakunnallisesti lukiokoulutuksen arvioitiin olevan riittävää ja paremmin nuorten saavutettavissa kuin ammatillinen koulutus.

Toisen asteen koulutus

Ammatillisen koulutuksen oppilaitosten määrä on viimeisten kymmenien vuosien aikana vähentynyt Suomessa noin puoleen. Vuonna 2018 oppilaitoksia oli 181, kun vielä vuonna 2000 oppilaitoksia oli koko maassa 364 kappaletta. Valtakunnallisesti myös lukioiden määrä on vähentynyt, mutta lukioita oli kuitenkin vuonna 2018 koko maassa 383 kappaletta (Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen). Kyselyssä pyydettiin vastaajia arvioimaan toisen asteen koulutuksen ja 10. luokan riittävyyttä täsmentäen, että koulutukseen olisi mahdollista päästä ”kohtuullisella matka-ajalla julkisilla kulkuneuvoilla päivittäin”.

Kuviosta 7.6.6. näkyy, että valtakunnallisesti lukiokoulutus on riittävää ja paremmin saavutettavissa kuin melko riittäväksi arvioitu ammatillinen koulutus. Kyselyyn vastanneista kunnista 85 prosenttia arvioi, että heidän kuntansa nuorilla on mahdollisuus kohtuullisen matka-ajan päässä olevaan julkisilla kulkuneuvoilla saavutettavaan lukiokoulutukseen ja sen arvioitiin olevan riittävää (ka. 3,8). Samoilla kriteereillä saavutettava ammatillinen koulutus nähtiin vain melko riittävänä (ks. 2,9) ja 65 prosenttia vastanneista arvioi kuntansa nuorilla olevan sellaiseen mahdollisuus. Valmentava tai 10. luokka oli nuorten saavutettavissa ainoastaan vajaassa puolessa koko maan kunnista. 48 prosenttia vastanneista ilmoitti, että kunnasta on mahdollisuus päästä perusopetuksen jälkeiseen toiselle asteelle valmentavaan opetukseen. Valmentavan tai 10. luokan valtakunnalliseksi riittävyystasoksi arvioitiin melko riittävä.

Omaa ammatillista oppilaitosta ei valtaosassa kuntia ole, vaan ammatilliseen koulutukseen on lähdettävä lähikuntiin. Osa nuorista lähtee myös kauemmas. Muutamissa kunnissa on ammatillista koulutustarjontaa monipuolisesti, minkä perässä liikutaan myös lähialueilta. Useat vastaajat pitivät kuitenkin oman alueen ammatillista koulutusalatarjontaa suppeana tai niukkana. Kotoa käsin saavutettava koulutus tarjoaa nuorille esimerkiksi vain muutamia alavaihtoehtoja. Ammatilliset oppilaitokset voisivat olla lähempänä, sillä kulkuyhteyksiä pidettiin erityisen haastavina ja jopa ongelmallisina.

Lukiokoulutusta on Suomessa tarjolla melko laajasti, ja moni vastaaja kommentoikin, että kunnassa on oma, väestöpohjaan perustuen, pieni, iso tai jopa useampi lukio, jotka ovat laadukkaita. Erääksi vastaajien mainitsemaksi nuorten haasteeksi ovat nousseet lukioiden koventuneet keskiarvorajat ja pääsyvaatimukset. Vaikka lukiokoulutus olisi oman kunnan alueella, kulkuyhteydet julkisilla kulkuneuvoilla ovat paikoitellen haasteena. Erityisesti haastetta kulkemisessa on silloin, kun lukiokoulutukseen on lähdettävä lähikuntaan. Lukiokoulutuksen saavu­tettavuuden turvaamisen ennustetaan olevan merkittävä haaste erityisesti maaseudulla ja kasvukeskusten ulkopuolella lukioikäluokkien pienenemisen myötä. On myös tiedossa, että erot lukioiden sisäänpääsyvaatimuksissa ovat kasvamassa: väestöä menettävien kuntien pienissä lukioissa sisäänpääsyrajat ovat paikoitellen jo nykyisin matalia ja vastaavasti suu­rissa kaupungeissa suosituimpien lukioiden sisäänpääsyrajat ovat korkeita. Jatkuessaan tämä kehitys saattaa lisätä entisestään lukiokoulutuksen eriytymistä ja koulutuksen laadul­lisia eroja. (Peruspalvelujen tila 2020, 59.)

Nivelvaiheen koulutukset tarjoavat mahdollisuuksia sekä vahvistaa peruskoulun aikana hankittuja taitoja että pohtia tulevaisuuden koulutuspolkua. Lisäksi nivelvaiheen koulutuksissa on mahdollista vahvistaa opiskelu- ja elämänhallintataitoja. Tällaisia nivelvaiheen koulutuksia ovat lisäopetus eli kymppiluokka, ammatillisen koulutuksen valmentava koulutus VALMA ja lukiokoulutukseen valmistava koulutus LUVA. Valmentavaa tai 10. luokkaa ei reilussa puolessa kunnista kyselyn perusteella ole, mutta valtaosa ilmoitti kyseisen palvelun olevan nuorille saatavilla lähikuntien alueella. Osassa kunnista on molemmat tai kaikki eli VALMA-luokka, 10. luokka ja LUVA, kun taas osassa kunnista on vain jokin näistä. Myös tämän koulutusmuodon saavuttamiseen tuovat haasteita pitkät välimatkat ja huonot kulkuyhteydet, mikä näkyy erityisesti Lapin alueen riittävyyden arvion keskiarvossa Taulukossa 7.6.4.

Oppilas- ja opiskeluhuolto, erityinen tuki ja opintoneuvonta

Oppilas- ja opiskelijahuoltolain (1287/2013) 9 § mukaan koulutuksen järjestäjä vastaa siitä, että opetussuunnitelman mukainen opiskeluhuoltosuunnitelma toteutuu. Koulutuksen järjestäjän on järjestettävä opiskeluhuolto yhteistyössä opetustoimen ja sosiaali- ja terveystoimen opiskeluhuoltopalveluista vastuussa olevien viranomaisten kanssa siten, että opiskeluhuollosta muodostuu toimiva ja yhtenäinen kokonaisuus. Oppilaitoksen sijaintikunta vastaa opiskeluhuollon psykologi- ja kuraattoripalvelujen järjestämisestä alueellaan sijaitsevien esi- ja perusopetusta, lukiokoulutusta ja ammatillista peruskoulutusta antavien oppilaitosten opiskelijoille heidän kotipaikastaan riippumatta.

Opintoneuvontaa ja koulukuraattorin palveluja oli kyselyn perusteella valtakunnallisesti saatavilla hyvin. Vain noin kymmenen vastaajan mukaan palvelua ei ole tai sitä ei olla arvioitu. Opintoneuvonta sekä koulukuraattorin palvelut arvioitiin valtakunnallisesti melko riittäviksi. Opintoneuvontaa antavat perusopetuksessa opinto-ohjaajat sekä lisäksi työllisyyspalvelut, työpajat ja etsivän nuorisotyön työntekijät. Muutaman vastaajan arvion mukaan opintoneuvontaa ei ole riittävästi lukiossa eikä oppilaitosten ulkopuolella.

Oppilas- ja opiskelijahuoltolain 15 § mukaan opiskelijalle on järjestettävä mahdollisuus keskustella henkilökohtaisesti opiskeluhuollon psykologin tai kuraattorin kanssa viimeistään seitsemäntenä oppilaitoksen työpäivänä sen jälkeen, kun opiskelija on tätä pyytänyt. Kiireellisessä tapauksessa mahdollisuus keskusteluun on järjestettävä samana tai seuraavana työpäivänä. Kuntavastausten mukaan koulukuraattori toimii usein monilla eri kouluilla suuren oppilasmäärän kanssa esimerkiksi jakaen työaikansa 2 pv/vko per koulu. Henkilöstö on paikoin ylityöllistettyä, eikä vastaajien arvion mukaan resurssia ole aina riittävästi, sillä tarve ja kysyntä ovat suurempia kuin mihin kuraattori työssään pystyy vastaamaan. Muutamassa vastauksessa tuotiinkin esille, ettei palveluja pystytä antamaan lain määrittämään aikaan. Myös Peruspalvelujen tila 2020 -raportin mukaan kuraattori- ja psykologipalvelujen saatavuuden suuri vaihtelu ja epätasaisuus laadussa ovat johtaneet siihen, että oppilaat ja toisen asteen opiskelijat ovat eriarvoisessa ase­massa. Lainsäädännön mukaisesti kuraattori- ja psykologiresurssit on mitoitettu perusta­solla vain ehkäisevään työhön eikä hoidon tarpeeseen ole pystytty vastaamaan. Samaan aikaan erikoissairaanhoidon konsultatiivinen tuki perustasolle on heikkoa. (Mt.)

Erityisen tuen tarpeessa olevien opiskelijoiden palvelut kouluissa arvioitiin olevan melko riittävät. Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten ja nuorten palveluista säädetään sosiaalihuoltolaissa (1301/2014), jossa lapsella tarkoitetaan alle 18-vuotiasta ja nuorella 18–24-vuotiasta henkilöä. Erityinen tuki muodostuu erityisopetuksesta ja oppilaan tarvitsemasta muusta tuesta. Erityisopetus on ensisijaisesti pedagogista oppimisen tukea, ja muu tuki taas koulunkäynnin tukea.  Lisäksi erityisen tuen tarpeessa oleviksi voidaan katsoa vammaiset henkilöt, joiden koulutuksen järjestämisestä ja tarvittavasta tuesta säädetään vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksen (27/2016) 24 artiklassa.

Erityisen tuen tarpeessa olevien opiskelijoiden palvelut nähtiin pääsääntöisesti perusopetuksen puolella toimivan hyvin, mutta toisella asteella, niin ammattiopistoissa kuin lukioissakin, tuen tarvetta on myös, ja siihen vastaamista tulisi kehittää. Resurssipula ja avustajien vähäinen määrä aiheuttavat osin riittämätöntä palvelua, kuten eräässä vastauksessa kuvattiin: ”Taloustilanteesta johtuen mm. koulunkäynnin avustajien määrää vähennettiin”. Toisaalla erityisopettajalla on ympärillään laaja moniammatillinen oppilashuollon tiimi kuraattorin ja psykologin palvelujen kera. Kouluissa erityistä tukea tarvitsevien palveluja ovat ennen muuta kuntouttavat luokat, erityis- ja pienluokat ja joustavan perusopetuksen JOPO-luokat.

Lyhytkestoinen koulutus ja vapaa sivistystoiminta

Lyhytkestoisia koulutuksia, aikuiskoulutusta tai työvoimapoliittista koulutusta oli tarjolla reilussa puolessa kyselyyn vastanneista kunnista, ja niiden nähtiin olevan melko riittäviä. Vastaajat arvioivat tällaisten koulutusten olevan esimerkiksi paikallisten opistojen ja työvoimapalvelujen tarjoamia, ja usein koulutusvalikoima liittyy paikkakunnan työvoimatarpeeseen. Lisäksi tällaisina lisävalmiuksia antavina koulutuksina mainittiin esimerkiksi erilaiset hygienia-, ensiapu-, tulityö- jne. korttikoulutukset.

Vapaa sivistystoiminta eli kansalaisopistot ym. arvioitiin melko riittäviksi ja niiden palvelut kattavat lähes koko maan. Peruspalvelujen tila 2020 -raportin mukaan kansalaisopistopalveluja on tarjolla joka kunnassa. Kansalaisopistot tarjoavat kulttuurialan opetusta muun muassa käsi- ja taideteollisuuden ja kädentaitojen, teatterin ja tanssin, mu­siikin sekä kuvataiteen aloilla. Vapaan sivistystyön palvelua on saatavilla tämän kyselyn vastausten perusteella 95 prosentissa vastanneista kunnista. Avovastauksissa arvio kansalaisopistojen tarjonnasta nuorten tarpeisiin nähden jakaantuu kahtia. Osassa kunnista toimii aktiivinen opisto, jossa on hyvä ja monipuolinen tarjonta, joka on vähintäänkin melko riittävä nuoria ajatellen. Vastauksissa kuvataan, kuinka ”kansalaisopisto on joustava ja notkea, ajan hermolla ja huomioi asiakaskunnan toiveet hyvin”. Toiset vastaajista tuovat puolestaan esille, että kansalaisopiston tarjonta on suppeaa ja sitä on nuorille heikosti: ”Ei nuorille (ja lapsille) riittävästi suunnattuja kursseja tai ei tietoa tarjonnasta (kyselyn mukaan). Nuoret eivät koe palvelua heidän ikäistensä palveluna.”

Mielenterveys- ja päihdepalvelut

Valtakunnallinen arviointi

Nuorten mielenterveyspalvelujen riittävyys nousi peruspalvelujen arvioinnissa keskeiseksi kuntien haasteeksi. Vastaajien arvion perusteella mielenterveyspalveluista on nuorilla eniten puutteita, ja niiden nähtiin kokonaisuutena olevan kaikkein riittämättömimpiä kaikista kyselyssä mukana olleista palveluista. Päihdepalvelut sen sijaan näyttäytyivät melko riittävinä.

Nuorten mielen hyvinvointi

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2019 julkaiseman kouluterveyskyselyn mukaan nuorten huoli omasta mielialastaan on valtakunnallisesti lisääntynyt. Kyselyyn vastanneet nuoret kokivat aiempaa enemmän ahdistuneisuus- ja masennusoireita. Koulu-uupumusta koki kyselyyn vastanneista 8. ja 9. luokan ja lukion tytöistä joka viides. Lisäksi epävarmuus ja ahdistus maailman tulevaisuudesta ja esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kuormittavat kyselyn mukaan nuorten henkistä jaksamista. (THL Kouluterveyskysely 2019.)

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien ehkäisyssä, havaitsemisessa ja tuen tarjoamisessa neuvolat sekä koulu- ja opiskeluterveydenhuolto ovat tärkeässä asemassa. Matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja, joilla kyselyssä tarkemmin tarkoitettiin neuvontaa ja ohjausta tai luotettavan aikuisen tukea myös pieniin murheisiin ja pulmiin ilman lähetettä ja diagnoosia, ilmoitti tarjoavansa 87 % vastaajista eli 256 kuntaa. Valtakunnallisesti matalan kynnyksen palvelujen arvioitiin olevan melko riittäviä, mutta alle 18-vuotiaille tällaista tukea nähtiin olevan hieman paremmin saatavilla kuin 18–28-vuotiaille. (Kuvio 7.6.7.)

Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma ehdottaa lasten ja nuorten mielenterveyden parantamiseksi: ”Lapsen ja nuoren kehitysvaiheen mukaista tukea tuodaan lasten ja nuorten lähiympäristöihin, esimerkiksi varhaiskasvatukseen, koulu- ja opiskeluympäristöihin sekä neuvoloihin ja muihin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Erityisesti huomioidaan vähemmistöryhmät, kulttuuriset ja kielelliset ryhmät. Tuetaan molempien vanhempien mielenterveyttä jo raskausaikana ja lisätään tukea parisuhteen ylläpitämiseen.” (Mts. 24.) Mielenterveyden tukea onkin kunnissa pyritty lisäämään juuri kouluihin. Mielenterveyden tuki kouluissa ja oppilaitoksissa arvioitiin melko riittäväksi alle 18-vuotiaille ja melko riittämättömäksi 18–28-vuotiaille. 209 kuntaa ilmoitti, että kunnassa on mielenterveyden tukea kouluissa ja oppilaitoksissa, mikä kyselyssä oli täsmennetty tarkoittavan ”psykiatrinen sairaanhoitaja tai muu psykososiaalista tukea antava työntekijä koulussa tavanomaisen oppilashuollon henkilökunnan lisäksi”. Valtaosa vastaajista arvioi mielenterveyden tuen toteutuvan juuri oppilas- ja opiskeluhuollossa, jotka toimivat pääosin peruskoulussa erilaisilla kokoonpanoilla. Osassa oppilashuoltoryhmiä on joko kaikki tai osa seuraavista: koulupsykologi, kuraattori, ”koulutsemppari” tai psykiatrinen sairaanhoitaja eli ”koulupsyykkari”. Useat vastaajat toivoisivat saavansa lisäresurssiksi nuorten mielenterveystietoisuutta lisääviä helposti lähestyttäviä ammattilaisia.

16–18-vuotiaat nuoret, jotka eivät ole missään koulussa, ovat vastaajien mukaan selkeä ryhmä, joka jää matalan kynnyksen mielenterveyspalveluiden ulkopuolelle. ”Alle 20-vuotias, joka ei ole koulutuksessa, ei ole oikeutettu aikuispsykiatriaan eikä koulupsykologin palveluihin, palvelujen saatavuus ja saavutettavuus [haasteena] koska palvelut tuotetaan muualla kuin omassa kunnassa ja välimatkat vaikuttaa halukkuuteen ottaa apua vastaan, vertaisryhmätoiminnot tuotetaan lähikunnissa, ei omassa.” Työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien 18–29-vuotiaden nuorten omia kokemuksia kuvaavassa Nuorisobarometrin erillisnäytteessä (Gretschel & Myllyniemi 2020) avun ja oikeanlaisen tuen saamisen vaikeus myös korostui. Mahdollisuuksien mukaan heitä voi tukea ja ohjata eteenpäin erityisnuorisotyö ja etsivä nuorisotyöntekijä. Yleisemmin matalan kynnyksen apua on kuntakyselyn vastaajien täsmentävien kommenttien perusteella vaikeaa saada juuri 18–28-vuotiaille, mutta myös alle 18-vuotiaille ei välttämättä ole paikkaa, johon pääsisi ilman lähetettä. Matalan kynnyksen tuki on kuitenkin ymmärrettävissä monenlaisiksi palveluiksi sekä myös luotettavan aikuisen neuvonnaksi ja ohjaukseksi, jota arvion mukaan tarjotaan koko ajan nuorisotyön kentällä, koulujen oppilashuollossa, Ohjaamoissa ja perusterveydenhuollossa. Vaikka matalan kynnyksen palvelut arvioidaan melko riittäviksi, useat vastaajat toivat esille, että tähän työhön on liian vähän resursseja ja jonot kasvavat.

Terveydenhuoltolain (1326/2010) 53 § mukaan lasten ja nuorten (alle 23-vuotiaat) mielenterveyspalveluissa hoidon tarpeen arvioinnin edellyttämät tutkimukset ja erikoislääkärin arviointi on tehtävä kuudessa viikossa lähetteen saapumisesta. Hoito on järjestettävä kolmessa kuukaudessa hoidon tarpeen toteamisesta. Mielenterveyshäiriöiden hoidossa aikuisilla (yli 23-vuotiaat) on samat hoitoon pääsyn aikarajat kuin muussakin sairaanhoidossa. Vastaajat arvioivat, että mielenterveyspalvelujen riittävyyden kohdalla on ”jonkin verran haasteita, kun siirrytään täysi-ikäisille tarkoitettuihin palveluihin”.

Matalan kynnyksen ja koulujen tarjoamien mielenterveyspalvelujen lisäksi kaikki muut kysytyt mielenterveyspalvelut arvioitiin olevan nuorille melko riittämättömiä (ka. alle 2,5). Lisäksi nuorten asema mielenterveyspalveluissa vaihtelee paljon alueellisen tarjonnan mukaan. Riittämättömyys johtuu erilaisista saatavuuden haasteista, kuten vastaajat toivat esille: ”nuoren on vaikea päästä palvelujen pariin, jonot ovat pitkät ja palvelut vaikeasti saatavilla” ja ”nuorille suunnattuja palveluja on vähän ja ne ovat rikkonaisia sekä vaikeasti saavutettavia”.

Psykiatrinen päivystys on valtaosassa kunnista sote-kuntayhtymän tai sairaanhoitopiirin vastuulla, ja se tapahtuu enimmäkseen keskitetyssä yhteispäivystyksessä. Kuntakyselyn perusteella noin puolessa kunnista psykiatrinen päivystys on palveluna omassa kunnassa, ja lopuilla lähikunnassa. Paikallisella tasolla toimii kuitenkin monin paikoin oma moniammatillinen kriisiryhmänsä.

Alle puolessa kunnista on nuorille oma psykiatrinen sairaanhoitaja. Valtakunnallisesti palvelun arvioitiin olevan melko riittämätöntä. Osassa kunnista nuorten psykiatrinen sairaanhoitaja löytyy nuorisoasemalta, kunnan perhekeskuspalveluista tai kouluille jalkautuvana ”koulupsyykkarina”. Useassa kunnassa palvelu on kuitenkin sote-kuntayhtymän vastuulla ja mahdollisesti saatavilla vain naapurikunnassa. Valtaosassa kuntia ei ole nuorille omaa psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta paikoin on tunnistettu tarve nuorten omalle palvelulle. Resursseja ei kuitenkaan ole riittävästi ja palvelua on tarjolla liian vähän.

Nuorisobarometrin keväällä 2020 kerätyn aineiston perusteella valtaosalla otoksen nuorista ei ollut tarvetta mielenterveyspalveluille viimeisen 12 kuukauden aikana. Nuorisobarometrin aineistossa huomionarvoista on, että mielenterveyspalveluja tarvinneet nuoret ovat pääsääntöisesti käyttäneet palveluja kuusi (6) kertaa tai enemmän. Valtaosa niistä nuorista, jotka mielenterveyspalveluja ovat tarvinneet, kokivat saaneensa palveluja riittävästi. (Berg & Myllyniemi 2021, tulossa.) Nuorisobarometrin erillisnäytteestä työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien 18–29-vuotiaiden nuorten tilanne näyttäytyi toisin ja monin tavoin haastavana. Oppilaitoksen oppilashuolto ei huomannut nuoren ongelmia hänen hakiessaan apua, toinen nuori sai apua vasta itsemurhayrityksen jälkeen, kolmas ei päässyt terapiaan vaikka koki sitä tarvitsevansa. Vaikka nuoren onnistuisikin saada maksusitoumus terapiaan, on nuoren itsensä vastuulle lankeava terapeutin etsintäprosessi vaikea ja väsyttävä ilman tukea. (Gretschel & Myllyniemi 2020.)

Peliriippuvuuksien ja rahapelaamisen hoito tapahtuu osassa kunnista erikseen ja osassa osana muita lasten ja nuorten mielenterveyspalveluja. Yli puolet kunnista ilmoitti kyselyssä tarjoavansa palvelua kunnassa, mutta se nähtiin kuitenkin nuorille melko riittämättömänä. Monin paikoin peliriippuvuuksien hoitoa tehdään osana muita palveluja esimerkiksi nuorisoasemalla. A-klinikka sekä yhdistykset ovat keskeisiä yhteistyötoimijoita. Osassa kunnista peliriippuvuus on ehkäisevästä päihdetyöstä vastaavan työnkuvassa, tosin paikoin myös puutteellisin resurssein, kuten vastaajat kuvasivat: ”Kunnan ainoan päihdetyöntekijän pitäisi hoitaa kaikki. Peliriippuvuuksien ja rahapelaamisen hoito toteutuu tällä hetkellä suhteellisen heikosti, koska mikään taho ei varsinaisesti vastaa ko. hoidon järjestämisestä. Asia tulee mietittäväksi, kun Nuorisovastaanoton toimintaa suunnitellaan. Nuorisovastaanoton toiminnassa tullaan pyrkimään konsultaatioiden, ohjausten, tiedon kulun tehostamiseen.” Vuoden 2020 nuorisobarometrin haastattelujen perusteella vain hyvin harva nuori on tarvinnut apua rahapeliongelmiin (Berg & Myllyniemi 2021, tulossa).

Psykoterapiapalvelut olivat vastaajien mukaan nuorille kaikista mielenterveyspalveluista puutteellisimmat. Alle puolet vastanneista kunnista ilmoitti psykoterapiapalveluja olevan saatavilla kunnan ostopalveluna tarpeen mukaan. Valtakunnallisesti palvelu arvioitiin melko riittämättömäksi. Vain kaksi kuntaa ilmoitti lisätiedoissa, että heillä on kunnassa omia psykoterapeutteja. Osassa kunnista palvelusta vastaa sote-kuntayhtymä, nuorisopsykiatria tai erikoissairaanhoito. Osa vastaajista toi esille, että psykoterapiapalveluihin pääsy mahdollistuu vain Kelan kuntoutustuen avulla. Terapeuttipalvelutuottajien saatavuus on kuitenkin huono monella paikkakunnalla, minkä vuoksi terapian saanti on mahdotonta. Noin neljäsosa kunnista ilmoitti, ettei psykoterapiapalveluja ole kunnan ostopalveluna lainkaan. Valtakunnallisesti alueita vertailtaessa Lapin alueella tilanne näytti heikoimmalta. (Taulukko 7.6.5.)

Nuorten mielenterveyskuntoutujien tukipalvelut (tuettu asuminen, päiväaikainen ryhmätoiminta ja jalkautuva mielenterveystyö) nähdään valtakunnallisesti melko riittämättöminä, mutta niitä on 18–28-vuotiaille hieman alaikäisiä nuoria paremmin saatavilla. Mielenterveysasetuksen (1247/1990) 6 § mukaan kunnan on huolehdittava, että lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöiden avohoidossa on käytettävissä tarpeelliset ja riittävät tukitoimet kotona selviytymisen mahdollistamiseksi. Reilu puolet kunnista tarjoaa tukipalveluja jossain muodossa. Yhdistysten ja järjestöjen rooli nuorten mielenterveyskuntoutujien palvelujen tuottajana on merkittävä. Nuorisotoimi sekä seurakunta järjestävät paikoin ryhmätoimintaa yhteistyössä sosiaali- ja mielenterveyspalvelujen kanssa resurssien puitteissa. Nuorten mielenterveyskuntoutujien tukipalvelujen nähdään olevan heikkenemässä. Tuetussa asumisessa on tunnistettu puutteita, samoin jälkihuollossa. Monessakaan kunnassa nuorille ei ole omia kohdennettuja tukipalveluja. Erityisesti matalan kynnyksen vertaisryhmätoiminnot nähdään puuttuvan.

Pitkien jonojen ja hoitoon pääsyn hitauden lisäksi myös mielenterveyspalvelujen näkyvyys, tavoitettavuus ja tiedotus koettiin riittämättömäksi ja palvelujen saannin yhdeksi esteeksi. Nuoret eivät tiedä, mistä mitäkin palvelua voisi saada. Noin puolet vastaajista arvioikin, että nuoret tuntevat mielenterveyspalvelut melko huonosti. (Kuvio 7.6.2.) Kyselyn kommenttiosiossa tuotiinkin tähän kehittämisehdotus: ”Nuorten palveluista tarvitaan palvelukartta, jossa palvelua on jaoteltu nuoren toimintakyvyn näkökulmasta. Mikä on nuoren tarve, mistä palvelua on saatavilla ja miten.”

Epäselvyyttä on tuonut entisestään palvelujen hajauttaminen. Iso ja keskeinen kysymys, joka toistuvasti nousi esille kuntavastaajien kommenteissa, on nykyinen palvelujen tuottamisen malli. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut kokoavat nykyisin yhteen kuntayhtymät, seutukunnalliset hyvinvointikuntayhtymät ja sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymät. Nämä palvelut eivät aina ole kuntalaista lähellä, eivät palvelurakenteen ymmärtämisen tai alueellisen saavutettavuudenkaan näkökulmasta. Kasvaneet asiakasryhmät ja työntekijöiden resurssit tuotiin useassa vastauksessa esille, esimerkiksi tähän tapaan: ”Kunnassa asuvien nuorten mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat keskitetysti hyvinvointikuntayhtymän tarjoamien palvelujen varassa. Resurssipula on näiden palvelujen kattavaan tarjoamiseen ilmeinen.” Lisäksi etenkin nuorten mielenterveyspalvelujen riittävyyden haasteeseen voidaan kytkeä vastaajien kuviossa 7.6.8. esitetyt näkemykset nuorten ohjaus- ja palveluverkoston onnistumisesta palvelujen yhteensovittamisessa.

Päihdepalvelut

THL:n kouluterveyskyselyn (2019) mukaan nuorten säännöllinen alkoholinkäyttö ja humalahakuinen juominen olivat vähentyneet kaikissa vastaajaryhmissä. Kuitenkin kouluterveyskysely osoittaa myös, että laittomia huumeita on kokeillut ainakin kerran elämässään yhdeksän prosenttia peruskoulun 8. ja 9. luokan oppilaista, 14 % lukion 1. ja 2. vuoden opiskelijoista ja 20 % ammatillisten oppilaitosten 1. ja 2. vuoden opiskelijoista. Huumeiden hankkimisen helpoksi omalla paikkakunnallaan on valtakunnallisesti arvioinut kouluterveyskyselyn 8. ja 9. luokan vastaajista noin puolet (47,5 %) ja toisen asteen oppilaitosten opiskelijoista selkeästi yli puolet. Erityisesti huumeiden kokeilu ja käyttö on yleistynyt 25–34-vuotiailla nuorilla aikuisilla, joista lähes puolet (45 %) ilmoitti vuonna 2018 käyttäneensä jotain laitonta huumetta joskus elämänsä aikana. (THL: Suomalaisten huumeiden käyttö ja huumeasenteet 2018.)

Kunnat vastaavat päihdepalvelujen järjestämisestä. Päihdehuoltolain (41/1986)3 § mukaan päihdehuollon palveluja on järjestettävä siinä määrin kuin kunnassa esiintyy tarvetta. Kunnat voivat joko tuottaa palvelut itse tai yhdessä muiden kuntien kanssa tai ostaa ne muilta kunnilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta, esimerkiksi järjestöiltä. Laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä (523/2015) puolestaan velvoittaa kunnan eri hallintokunnat yhteistyöhön ja edistämään ehkäisevän päihdetyön toimia kunnan hallinnossa, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa, sivistys-, liikunta- ja nuorisotoimessa sekä elinkeinotoimessa.

Ehkäisevää päihdetyötä tehdään tämän kyselyn perusteella lähes kaikissa kunnissa, ja valtakunnallisesti ne arvioitiin melko riittäviksi. Ehkäisevä päihdetyö on vastaajien mukaan osa nuorisotyötä ja työpajojen toimintaa, ja sitä tekevät ennen muuta kouluissa oppilas- ja opiskelijahuolto eri toimijoiden kanssa yhteistyössä. Työtä tehdään kunnissa monipuolisesti, muttei välttämättä kovin suunnitelmallisesti. Henkilöresurssi ehkäisevään työhön ei myöskään näyttäydy riittävänä. Koska ehkäisevää työtä tehdään pääosin kouluikäisten parissa, yli 18-vuotiaat eivät juuri saa ehkäisevän päihdetyön palveluja. 18–28-vuotiaita nuoria nähdään olevan myös vaikea tavoittaa. Täysi-ikäisten nuorten aikuisten osalta ehkäisevän päihdetyön palvelut arvioitiin valtakunnallisesti olevan melko riittämättömiä, kun taas alle 18-vuotialle ne arvioitiin melko riittäviksi. (Kuvio 7.6.9.)

Varhainen tuki ja ennaltaehkäisy, jotka kyselyssä täsmennettiin puheeksi otoksi, mini-interventioksi sekä motivoivaksi haastatteluksi, ovat käytössä valtaosassa eli 86 prosentissa kunnista. Varhainen tuki ja ennaltaehkäisy arvioitiin melko riittäväksi, siten että alle 18-vuotiaiden, eli tässä tapauksessa usein koulussa tavoitettujen nuorten, kohdalla palvelu on hieman riittävämpää. Palvelujen ulkopuolella olevat nuoret ovat haaste. Varhaisen vaiheen tukea ja ennaltaehkäisyä tehdään vastaajien mukaan osittain kaikilla nuorisotyön alueilla tai se on jokaisen asiakkaita kohtaavan työssä mukana.

Matalan kynnyksen päihdepalvelua eli esimerkiksi jalkautuvaa mielenterveys- ja päihdetyötä tehdään kyselyn mukaan reilussa puolessa kunnista. Palvelua toteuttavat kunnissa esimerkiksi A-klinikka, Ohjaamot, päihdesairaanhoitaja sekä etsivä nuorisotyö erilaisin menetelmin (esim. Omin jaloin). Matalan kynnyksen päihdepalvelujen arvioitiin olevan vain melko riittäviä, mitä kuvastaa erään vastaajan kommentti tilanteesta: ”Ylityöllistetty päihdetyöntekijä eikä erikseen nuorten päihdetyöntekijää”.

Päihderiippuvaisen palveluista säädetään päihdehuoltolaissa. Se velvoittaa kunnat järjestämään päihdehuollon palvelut sisällöltään ja laadultaan kunnassa esiintyvän tarpeen mukaiseksi. Korjaavien päihdepalvelujen suhteen vastaajat arvioivat, että palvelut ovat melko riittäviä. Korjaavia palveluja, joilla tarkoitetaan avo- ja laitoshoitoa sekä päihdekatkaisu- ja vieroitushoitoa, on tarjolla yli puolessa kunnista. Iso osa vastanneista tarkentaa, että korjaavat palvelut ovat pääosin ostopalveluja tai niitä tuotetaan sote-kuntayhtymässä tai yhteistoiminta-alueella. Alle 18-vuotiaat ovat lastensuojelun piirissä, johon he ohjautuvat sosiaalitoimen kautta, ja osa taas on opiskelijahuollon piirissä. Alaikäisten korjaavassa päihdepalveluissa on kuitenkin huomattu muun muassa jonojen syntymistä sekä resurssien puutetta.

Päihdepalvelujen osalta merkittäviä alueellisia eroja ei tullut esille. (Taulukko 7.6.6.) Matalan kynnyksen ja korjaavien päihdepalvelujen osalta melko iso osa vastaajista ilmoitti, ettei palvelua ole, tai jätti riittävyyden arvioimatta. Nuorisobarometrin 2020 haastattelujen perusteella päihdepalvelut ovat nuorten vähiten käyttämien palvelujen joukossa. Erillisnäytteessä (Gretschel & Myllyniemi 2020) työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten osalta päihdepalvelujen tarve kuitenkin tulee esille. Nuoren päihteidenkäyttäjän voi olla vaikea saada apua, sillä esimerkiksi työpajalta nuori voidaan päihteidenkäytön vuoksi potkaista ulos. Kuntakyselyn arvion perusteella nuorten nähtiin tuntevan päihdepalvelut kaikista palveluista huonoiten, jopa huonommin kuin mielenterveyspalvelut. (Kuvio 7.6.2.) Avokommenteissa tuotiin esille myös toive yhtenäisistä käytänteistä: ”Kansallisesti on tehtävä alaikäisten nuorten huumekäyttäjien hoito-ohjeet”. Paikoin päihdepalvelujen puutteeseen, esimerkiksi toisen asteen oppilaitoksissa kasvavaan päihdeongelmaan sekä yhä nuorempien lasten päihteiden käyttöön on viime aikoina herätty. Ehkäisevää päihdetyötä on sen vuoksi paikoin myös tehostettu. Eräässä vastauksessa esimerkiksi kerrottiin, että kunnassa toimii lasten ja nuorten poliklinikalla erillinen nuorisopoliklinikan päihdeyksikkö, johon pääsee matalalla kynnyksellä, esimerkiksi kannabiskokeilun perusteella.

 

Sosiaali- ja terveyspalvelut

Valtakunnallinen arviointi

Kuntien sosiaalipalveluja ohjaa sosiaalihuoltolaki. Sosiaalipalvelujen osalta riittävyys näyttäytyi arvioinnissa valtakunnallisesti esimerkiksi mielenterveys- ja päihdepalveluja parempana. Valtakunnallisesti lähes kaikki sosiaalipalvelut arvioitiin melko riittäviksi. Samoin terveyspalvelujen taso nähtiin melko riittävänä lukuun ottamatta psykologipalveluja. Mielenterveyspalvelujen puute nousi esille myös terveyspalveluja arvioitaessa.

Sosiaalipalvelut

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 6 § mukaan kunnan asukkaiden saatavissa on oltava sosiaalihuollon neuvontaa ja ohjausta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä lasten, nuorten sekä erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden neuvontaan ja ohjaukseen. Lähes kaikissa kunnista oli kyselyn mukaan tarjolla melko riittäviksi arvioidut sosiaalityöntekijän ohjaus- ja neuvontapalvelut, joilla kyselyssä tarkoitettiin omaa sosiaalityöntekijää ja kunnalta haettavaa täydentävää ja ehkäisevää toimeentulotukea.

Arvioidessaan palvelujen riittävyyttä vastaajat toivat sosiaalipalvelujen osalta esille, etteivät nuoret välttämättä löydä näihin palveluihin. Sosiaalityön kentällä ei ole riittävästi henkilöstöä ja työntekijöiden vaihtuvuus on suurta, mikä vaikeuttaa asiakkaan palvelun saantia. Pääosin sosiaalipalvelut ovat keskittyneet aikuispalveluihin. Nuorten asioihin erikoistunutta sosiaaliohjaajaa kaivataan monin paikoin. Sosiaalipalvelujen riittävyystason osalta ei ole havaittavissa merkittävää eroa alle 18-vuotiaiden ja 18–28-vuotiaiden nuorten palvelujen saannissa, minkä vuoksi ikäjakoa ei ole myöskään kuviossa 7.6.10.  Osa sosiaalipalveluista, kuten talous- ja velkaneuvonta koskettaa enemmän täysi-ikäisiä, minkä vuoksi palvelujen riittävyydessä on havaittavissa pientä vaihtelua. Sosiaalipalvelut, kuten terveyspalvelutkin, toteuttaa hyvin usein kunnille kootusti sote-kuntayhtymä.

Melko riittäväksi arvioitiin valtakunnallisesti lastensuojelu eli sosiaalityöntekijän ohjaus- ja neuvontapalvelut sekä avo- ja jälkihuolto. Moni vastaaja kuitenkin korosti, että lastensuojelun jälkihuoltoa tulisi vahvistaa, ja osa jopa kommentoi, että nykyinen jälkihuolto on täysin puutteellista. Lastensuojelua vaivaa selkeästi tunnistettu työntekijävaje, eikä toisaalla esimerkiksi avohuollon palveluja ole pystytty tarjoamaan siinä määrin kuin tarvetta olisi ollut. Asiakasmäärät ovat suuria suhteessa resursseihin.

Ennaltaehkäisevässä lapsiperheiden palvelutoiminnassa järjestöjen ja yhdistysten rooli on merkittävä. Valtakunnallisesti lapsiperheiden palvelut (kasvatus- ja perheneuvola, varhaisen tuen palvelut, kotipalvelu ja sosiaalinen tuki, ajattelen nuorta vanhempana) arvioitiin melko riittäviksi ja niitä on kyselyn mukaan lähes kaikissa kunnissa tarjolla. Kunnallisessa perhetyössä perhetyöntekijöiden lisäresurssille ja kotiin annettavalle palvelulle tunnistetaan kuitenkin selkeä lisätarve, kuten erityisesti erään vastauksen mukaan: ”nuoret vanhemmat tarvitsisivat matalan kynnyksen kotipalvelua ja vanhemmuuden tukea enemmän.” Osa vastaajista tuo esille, että tieto lapsiperhepalveluista ei aina tavoita kohderyhmää, ja iltaan ja viikonloppuihin sijoittuvaa työtä tarvittaisiin enemmän. Alueellisesti palveluissa on vaihtelevuutta. Toisissa kunnissa esimerkiksi perheneuvolaa ei ole lainkaan, kun taas toisista puuttuu riittävä henkilöstöresurssi ja jonot ovat pitkät. Toisaalla lapsiperhepalvelujen suhteen on hyväkin tilanne, mitä on edistänyt valtakunnallinen lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma (2016–2019) ja sen myötä tehdyt LAPE-hankkeen paikalliset toimenpiteet, kuten kuntavastauksista käy osin ilmi: ”Uusi perhekeskus, perhekeskuskoordinaattori ja jalkautuva perheneuvolatyö.”

Kuntakyselyn perusteella valtaosassa kunnista on melko riittäviksi arvioidut vammaispalvelut (kuljetuspalvelut, palveluasuminen, henkilökohtainen apu, päivätoiminta, asunnon muutostyöt, asuntoon kuuluvat välineet ja laitteet), joiden järjestämistä ohjaa sosiaalihuoltolaki, vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annettu laki (380/1987) sekä kehitysvammaisten erityishuollosta annettu laki (519/1977). Vastaajat tarkensivat, että osa vammaispalveluista on saatavilla lähikunnassa. Paikoin kuljetuspalvelut ovat vastaajien arvion mukaan selkeästi puutteelliset. Vammaispalveluihin liittyen tuotiin esille myös, että esimerkiksi lyhytaikaishoitoa ei ole alaikäisille vaikeavammaisille asiakkaille tarjolla riittävästi.

Sosiaalihuoltolain mukaan erityistä tukea tarvitsevalle lapselle tai hänen perheelleen voidaan järjestää vertaisryhmätoimintaa sekä tukihenkilö tai -perhe lapsen terveyden tai kehityksen turvaamiseksi. Tukihenkilö- ja tukiperhetoimintaa voidaan organisoida kunnassa, yhteistyössä seudun muiden kuntien kanssa tai käyttää esimerkiksi kolmannen sektorin tuottamia palveluja. Tukihenkilötoiminta voi olla vapaaehtoistyötä tai ammatillista toimintaa. Tukiperhe taas on ihan tavallinen perhe, jolla on resursseja ja halua tarjota huolenpitoa erilaisissa elämäntilanteissa oleville lapsille ja nuorille. (THL Lasten, nuorten ja perheiden sosiaalipalvelut.) Kyselyn perusteella kaikissa kunnissa ei ole tukihenkilö- tai tukiperhetoimintaa. Iso osa kunnista ilmoitti palvelua kuitenkin olevan, ja se arvioitiin melko riittämättömäksi 18–28-vuotiaille ja melko riittäväksi alle 18-vuotiaille. Perheitä ja vapaaehtoisia on vaikeaa saada mukaan tukitoimintaan. Vastaajat kommentoivat myös, että tarvetta kentällä on, mutta palvelua on paikoin mahdotonta saada. Alueellisessa tarkastelussa Lounais-Suomen avin alue on ainoa, jossa tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta arvioitiin edes melko riittävälle tasolle. (Taulukko 7.6.7.)

Talous- ja velkaneuvonta on lakisääteinen, asiakkaille maksuton palvelu, jonka järjestämisvastuu siirtyi vuoden 2019 alussa oikeusapu- ja edunvalvontapiireille. Velkaneuvonnassa annetaan tietoja ja neuvontaa talouden ja velkojen hoidosta. Palveluja saa oikeusaputoimistoista. Talous- ja velkaneuvonta arvioitiin valtakunnallisesti melko riittäväksi. Nuorille omaa talousneuvontaa ei kuitenkaan pääsääntöisesti ole. Yleisen neuvonnan palveluun pääsy on paikoin haasteellista. Eräässä vastauksessa kuvataan: ”kerran kuussa päivystys, vaikea saada aikaa”. Velkaneuvonta on monesti saatavilla lähikunnassa, mutta ei oman kunnan alueella. Osaltaan tämä työ, enemmänkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta, nähdään nuorten kohdalla myös osana nuorisotyötä ja etsivää nuorisotyötä. Nuorisobarometrin ennakkotiedon perusteella nuorilla ei talouteen liittyviä palvelutarpeita juuri olisikaan, sillä selkeästi eniten ”ei tarvetta” vastauksia annettiin velkaneuvonnan ja rahapeliongelmien apuun liittyviin palveluihin (Berg & Myllyniemi 2021, tulossa).  Velkaantuneita nuoria kuitenkin on ja maksuhäiriömerkinnän saaneiden määrä on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana jatkuvasti. Alle 29-vuotiaiden osuus kaikista maksuhäiriömerkinnän saaneista oli 2019 vuoden lopussa 22,8 %. (Suomen Asiakastieto 2019.)

Maahanmuuttajapalveluja on kuntakyselyn mukaan reilussa puolessa Suomen kunnista. Maahanmuuttajien määrä vaihtelee paljon alueittain, kuten myös palvelun tarve. Osassa kuntia erillisiä maahanmuuttajapalveluja ei ole lainkaan. Joissain kunnissa maahanmuuttajien ohjausta tehdään osana muuta sosiaalityötä. Kolmas sektori on keskeinen yhteistyökumppani kotouttamistyössä. Toisaalta isommissa kunnissa kotoutumisen parissa toimii paljon eri toimijoita, mikä erään vastaajan arvion mukaan aiheuttaa myös haasteita koordinoinnille.

Perhe- tai lähisuhdeväkivallan ehkäisy ja sitä kokeneen palveluja oli kyselyn perusteella vain hieman yli puolessa kunnista. Vastaajat toivat esille, että esimerkiksi turvakoti (lähisuhdeväkivaltapalvelu) ja ensikoti (vauva/lapsiperhepalvelu) ovat saatavilla tarvittaessa, osin ostopalveluna, muttei välttämättä omassa kunnassa. Järjestöjen rooli on myös tämän palvelun suhteen nähty merkittävänä. Reilu 40 prosenttia vastaajista myös valitsi ”en osaa sanoa” -vaihtoehdon tai jätti palvelun arvioimatta, mikä kertoo osaltaan lähisuhdeväkivaltaan ja sen ehkäisyyn liittyvien palvelujen tilasta tarjonnan ja tunnettuuden osalta. Vastaajat kertoivat, että kunnissa ”perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyöhön ja koulutuksiin on panostettu viime vuosina” sekä yksi vastaaja kertoi lisätietona, että hoito- ja palveluketju on esimerkillisesti tehty ja kirjattu. Yhdessä vastauksessa muistutettiin myös, että ”tarvitaan myös seksuaaliväkivaltaa tehneelle palvelujärjestelmä”. Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto ovat jo suosittaneet, että jokaisessa kunnassa tai yhteistoiminta-alueella olisi poikkihallinnollinen lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn koordinaatioryhmä. Sen tehtävänä on vastata väkivallan ehkäisyn suunnittelusta. STM:n lähisuhdeväkivallan selvityksessä kävi kuitenkin ilmi, että suositusten mukaiset rakenteet puuttuvat vielä usealta alueelta. (Nipuli 2020.)

Nuorten arvioitiin tuntevan sosiaalipalveluja hyvin tai melko hyvin, mutta vastaajista 31 prosenttia arvioi myös, että nuoret tuntevat palvelut vain melko hyvin. Kuvio 7.6.2. Lisäksi vastaajat arvioivat nuorten ohjaus- ja palveluverkostojen onnistumisia nuorisolain määrittämässä tehtävässä palvelujen yhteensovittamisessa. Valtakunnallisesti arvioitiin, että tilanne on melko hyvä siinä, että nuorten on helppo saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja ja nuoren (asiakkaan) asiat hoidetaan sujuvasti. Siihen ei kuitenkaan täysin luoteta, että tieto kulkee ammattilaisten välillä. Vastaajista noin 40 % arvioi, että tieto kulkee melko huonosti tai huonosti, mutta reilu puolet kuitenkin näki, että tieto ammattilaisten välillä kulkee hyvin tai melko hyvin. (Kuvio 7.6.8.)

Terveydenhuolto kouluissa, oppilaitoksissa ja terveysasemilla

Oppilas- ja opiskelijahuoltolain 8 § mukaan kouluterveydenhuollolla tarkoitetaan terveydenhuoltolain 16 §:n mukaista kouluterveydenhuoltoa ja opiskeluterveydenhuollolla mainitun lain 17 §:n mukaista opiskeluterveydenhuoltoa. Koulu- ja opiskeluterveydenhuoltoa toteuttavat terveydenhoitaja ja lääkäri. Lain 17 § mukaan terveydenhoitajan työaika koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa on järjestettävä siten, että opiskelija voi tarvittaessa päästä terveydenhoitajan vastaanotolle myös ilman ajanvarausta. Oppilas ja opiskeluhuollon kokonaisuuteen kuuluvat koulutuksen järjestäjän hyväksymän opetussuunnitelman mukainen opiskeluhuolto sekä opiskeluhuollon palvelut, joita ovat psykologi- ja kuraattoripalvelut sekä koulu- ja opiskeluterveydenhuollon palvelut.

Kuviossa 7.6.11. näkyy terveydenhuollon riittävyyden arviointia eri palvelupisteiden mukaan. Nuorten ohjaus- ja palveluverkostojen antamien vastausten perusteella valtakunnallisesti terveydenhuollon arvioitiin olevan resursoitu melko hyvin peruskouluissa. Terveydenhoitajan palvelut nähtiin melko riittäviksi. Kouluterveydenhuollossa terveydenhoitaja on 97 prosentista kunnista saatavilla, lääkäri 90 prosentissa ja psykologi 86 prosentista kunnista. Alueellisesti palvelujen tarjonnassa sekä riittävyyden arviossa oli runsaasti vaihtelua. (Taulukko 7.6.8.)

Opiskelijaterveydenhuollolla tarkoitetaan toisen tai korkea-asteen opiskelijoiden terveydenhuoltoa, ja se jakoi vastauksia. Noin neljäsosassa kunnista palvelua ei ole, sillä niissä ei ole perusasteen jälkeisiä oppilaitoksiakaan. Opiskeluterveydenhuollon terveydenhoitajan ja lääkärin palvelut arvioitiin melko riittäviksi. Terveydenhoitaja on 81 prosentilla ja lääkäripalveluja on 75 prosentilla kunnista. Opiskeluterveydenhuollon psykologipalvelut arvioitiin melko riittävän ja riittämättömän rajalle. Avovastausten perusteella koulupsykologien mitoitus toisella asteella nähtiin paikoin puutteellisena opiskelijamääriin nähden.

Vaikka valtakunnallisesti juuri kouluterveydenhuollon palvelut koettiin olevan riittäviä, tuli avovastauksissa esille myös muita näkökulmia. Esimerkiksi eräässä vastauksessa tuotiin esille nuorten kokevan, että kouluterveydenhoitajan vastaanottoa olisi hyvä olla enemmän. Nuorten ohjaus- ja palveluverkostot käyttävät eri laajuuksissa ajankohtaista tietoa nuorten kasvu- ja elinoloista. Eräs nuorten ohjaus- ja palveluverkosto oli käyttänyt vastatessaan esimerkillisesti arvioinnin apuna kouluterveyskyselyn alueellisia tuloksia, joiden perusteella koululaisista valtaosa on saanut tarvitsemaansa apua terveydenhoitajalta, lääkäriltä hieman vähemmän ja tarvitsemaansa psykologin apua selkeästi vähemmän kuin terveydenhoitajan.

Vastaajien arvion mukaan koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa nähtiin olevan pulaa lääkäreistä sekä psykologipalveluista. Useat kuntavastaajat toivat esille, että koulupsykologin rekrytointi tuottaa haasteita ja palvelu joudutaan usein hankkimaan ostopalveluna. Lääkäreiden ja koulupsykologien vaihtuvuus koettiin ongelmaksi.

Aluehallintovirastojen ja Valviran selvityksen (2019) mukaan joka kymmenes kunta ohjaa edelleen lain vastaisesti opiskelijat hakemaan joiltain osin opiskeluterveydenhuollon palveluja kotikunnastaan. Terveydenhuoltolain mukaan kunnan perusterveydenhuollon on järjestettävä opiskeluterveydenhuollon palvelut alueellaan sijaitsevien lukioiden, ammatillisten oppilaitosten sekä ammattikorkeakoulujen opiskelijoille heidän kotipaikkakunnastaan riippumatta. Lähes puolessa kunnista opiskeluterveydenhuollon palvelut tuotetaan osana muita perusterveydenhuollon palveluja, jolloin niiden käyttöä ei voida erotella muiden käyttäjäryhmien palveluista eikä opiskelijoiden hoitoon pääsyä voi seurata erikseen. Kun palvelut tuotetaan osana perusterveydenhuollon palveluja, kunnat laskuttavat niistä opiskelijan kotikuntaa terveydenhuoltolain vastaisesti.

Terveysaseman palvelut otettiin kyselyyn koulu- ja opiskeluterveydenhuollon lisäksi sen vuoksi, että myös koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten terveydenhuollon tilaa voitaisiin arvioida. Vastaajista kuitenkin noin neljäsosa jätti vastaamatta tai arvioimatta terveysasemien palvelutasoa, minkä arviointi nuorten asiakkaiden kohdalla lienee haastavampaa kuin koulu- tai opiskelijaterveydenhuollon osalta. Terveydenhoitajan palvelut nähtiin terveysasemilla melko riittävinä ja palvelu oli saatavilla lähes kaikissa kunnissa. Lääkärille pääsyssä on sen sijaan haasteita jonojen vuoksi, mutta terveysasemien lääkäripalvelut arvioitiin kuitenkin valtakunnallisesti hieman riittävämmiksi kuin koulu- ja opiskeluterveydenhuolto. Sen sijaan psykologin palveluja saa vastaajien arvion mukaan terveysasemilta melko riittämättömästi, eli vielä huonommin kuin kouluissa ja oppilaitoksissa. Vain reilu puolet vastaajista ilmoitti terveysasemalla olevan psykologin palvelua, mutta neljäsosa ei arvioinut palvelutasoa lainkaan.

Yleisesti ottaen myös terveyspalvelujen arvioinnissa tuli esille nuorten matalan kynnyksen mielenterveys- ja päihdepalvelujen suuri tarve, samoin kuin mielenterveyspalvelujen kohdalla. Valtakunnallisesti psykologin palvelut nähtiin terveyspalvelujen osalta kaikkein puutteellisimpina. Mielenterveyspalveluihin on pitkät jonot ja oppilaitosten kautta toivottaisiin helpompaa ohjautumista. Lisäksi nykyisten mielenterveys- ja päihdepalvelujen ei koeta tavoittavan nuoria tarpeeksi tai pystyvän ottamaan heitä vastaan tarpeeksi nopeasti. Samanlaista huolta on tunnistettu myös Aluehallintovirastojen ja Valviran opiskeluterveydenhuollon valvonnassa, jossa mielenterveyspalvelujen hajanaisuuden ja pirstaleisuus on nähty vaikeuttavan hoitoon hakeutumista ja siihen sitoutumista.

Muu julkinen terveydenhuolto

Muista julkisista terveydenhuoltolain edellyttämistä terveydenhuollon ja sairaanhoidon palveluista suun terveydenhuolto, pitkäaikaissairauden tai terveysongelman hoito ja seuranta, apuvälinepalvelu ja hoitotarvikkeet, seksuaali- ja lisääntymisterveyden palvelut sekä terveysneuvonta ja -tarkastukset arvioitiin toimivan valtakunnallisesti parhaiten. Kaikki nämä palvelut nähtiin selkeästi melko riittäviksi (ka. 3 tai yli), ja palveluja on saatavilla valtaosassa kunnista. (Kuvio 7.6.12.).

Terveysneuvonta ja -tarkastukset toimivat hyvin ja lähes kaikissa vastanneista kunnista on kyseinen palvelu. Vastaajat arvioivat palvelutason olevan melko riittävä niin alle kuin yli 18-vuotiaillekin, tosin siten, että alle 18-vuotiaiden, usein koulutuksen piirissä olevien palvelun nähtiin olevan hieman riittävämpää. Osalla paikkakunnista nuorten kohtaamispaikat, eli esimerkiksi Nuorten talot tai Ohjaamot, tarjoavat myös terveydenhoitajan palveluja, ja ne tekevät esimerkiksi terveystarkastuksia niille nuorille, jotka eivät ole oppilas- tai opiskeluterveydenhuollon piirissä. Eräässä vastauksessa tuotiin esille, että työttömien nuorten terveystarkastuksiin on jonoa. Työttömät, koulutuksen ulkopuolella olevat nuoret ovatkin yksi keskeinen terveyspalvelujen väliinputoajaryhmä.

Seksuaali- ja lisääntymisterveyden palvelujen, kyselyssä tarkennettuna seksuaalineuvonta- ja valistus sekä ehkäisyneuvola sisältäen myös sukupuolitautitestauksen, arvioitiin olevan selkeästi melko riittävällä tasolla ja palvelua on tarjolla valtaosassa kunnista. Vastaajat täsmensivät, että seksuaalineuvontaa tehdään myös kouluissa. Kunnissa on vaihdellen tarjolla maksutonta ehkäisyä alle 25-/15–19-vuotiaille, ja seksuaali- ja lisääntymisterveydestä vastaavat ehkäisyneuvolan terveydenhoitaja ja lääkäri. Vastauksista käy kuitenkin ilmi, että ennaltaehkäisevät palvelut ja ehkäisyneuvola ovat paikoin puutteellisia, seksuaaliterveyspalveluissa olisi parantamisen varaa ja nuorille toivotaan mahdollisuutta maksuttomaan ehkäisyyn.

Pitkäaikaissairauden tai terveysongelman hoito ja seuranta sekä apuvälinepalvelu ja hoitotarvikkeet pitkäaikaissairauteen tai vammaan toimivat valtaosassa kunnista hyvin ja ovat selkeästi riittävällä tasolla. Apuvälineitä ja hoitotarvikkeita oli arvion mukaan hyvin tarjolla oman kunnan terveysasemalla tai saatavilla sote-kuntayhtymän palveluissa.

Suun terveydenhuollon arvioitiin myös olevan melko riittävällä tasolla valtaosassa kunnista. Paikoin vastaajat toivat esille myös resurssipulan ja hoitoaikojen riittämättömyyden. Hammashoitoon tyytyväisimpiä ovat esimerkiksi Itä-Suomen Nuorisopuntarin (2016, 41–42) tulosten mukaan olleet vielä peruskoulua käyvät nuoret, sillä kouluikäisten tarkastuksista huolehditaan säännöllisesti.

Valtakunnallisesti ilman ajanvarausta toimivat palvelut (päivystys, kiirevastaanotto, walk-in tms.) arvioitiin melko riittäviksi. Tällaisia palveluja ovat esimerkiksi päivystävä sairaanhoitaja ja matalan kynnyksen hyvinvointipisteet. Palvelua voi olla tarjolla myös Ohjaamon yhteydessä. Vastaajat toivat kuitenkin myös esille, että ajanvarauksettomat ”walk-in” palvelut ovat myös juuri niitä palveluja, joista kunnan nuorilla on puutetta.

Eri terapian muodot, puheterapia, toimintaterapia, fysioterapia ja ravitsemusterapia, arvioitiin olevan melko riittävällä tasolla, mutta tarjonnassa oli havaittavissa alueellista vaihtelua. Terveydenhuoltolain 29 § mukaan kunnan on järjestettävä potilaan sairaanhoitoon liittyvä lääkinnällinen kuntoutus, johon kuuluu myös toimintakyvyn parantamiseen ja ylläpitämiseen tähtäävät terapiat. Terapiat toteutetaan usein ostopalveluina ja tarpeen mukaan. Vastausten perusteella terapiapalvelut kuitenkin paikoin ruuhkautuvat, ja erityisesti puutetta on puheterapiasta. Vastausten perusteella myös vaihtelevasti jokin terapiamuoto, yleisimmin puhe- ja toimintaterapia, puuttuu tai on puutteellista useissa kunnista. Yleisimmin fysioterapia toimii ja palvelu on saatavilla kunnissa, mutta muiden terapiamuotojen tarjonnassa on enemmän puutteita, ja osaltaan niiden saantiin tarvitaan lähete.

Seksuaalista väkivaltaa kohdanneen palvelujärjestelmä oli kyselyn perusteella puolessa Suomen kunnista. Osittain vastaajat näkivät seksuaalista väkivaltaa kohdanneen palvelujen sisältyvän eri toimijoiden työhön, ja toisaalla käytössä on selkeä toimintaohjeistus. Valtakunnallisesti palvelu nähtiin melko riittäväksi. Niissä reilussa puolessa Suomen kunnista, jossa palvelua tämän kyselyn perusteella on, sitä saa esimerkiksi kriisikeskuksesta. Nuoret voivat saada tukea seksuaaliväkivaltaan myös kolmannelta sektorilta. Sen lisäksi viidessä Suomen suurimassa kaupungissa toimii Seri-tukikeskus eli seksuaaliväkivaltaa kohdanneiden tukiyksikkö yli 16-vuotiaille sukupuolesta riippumatta. Tukikeskus on matalan kynnyksen yksikkö, joka tarjoaa oikeuslääketieteellistä tutkimusta, traumatukea, psykologista neuvontaa ja terapiaa. Tärkeää on, että uhri voi saada tarvitsemansa avun yhdestä paikasta tai että hänet voidaan sieltä välittömästi ohjata asianmukaisiin erityispalveluihin. Mitä nopeammin seksuaaliväkivallan uhri pääsee akuuttivaiheessa hoitoon, sitä nopeammin toipuminen alkaa. (THL: Seri-tukikeskukset.)

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tarvitsemia palveluja ovat esimerkiksi neuvonta ja ohjaus, sukupuoltaan korjaavan hormonihoidon seuranta sekä intersukupuolisten lasten seuranta ja tuki. Ne ovat olleet vastaajille selkeästi tuntemattomampia terveydenhuollon palveluja, kuten eräs vastaaja kuvaakin: ”Hieman vieras aihe vielä.” 59 % vastaajista on joko ilmoittanut, ettei palvelua ole, tai ei ole arvioinut sitä lainkaan. Osa vastaajista kuitenkin tunnistaa, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen palveluja voi saada pääosin erikoissairaanhoidossa, johon voidaan ohjata lähetteellä. Alueelliset erot näiden palvelujen saantiin ovatkin suhteellisen suuria (Taulukko 7.6.9.),  mikä johtuu myös siitä, että sukupuoli-identiteetin diagnosointia tehdään Suomessa vain Helsingissä ja Tampereella. Palvelut nähdään kuitenkin myös osin puutteellisina, kuten vastauksissa käy ilmi: ”Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tarvitsemat palvelut riittämättömät ja asenneilmapiiri ei ole kovin hyvä vähemmistöjä kohtaan.” Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorten nähdään saavan tukea mahdollisesti myös nuorisopalveluista.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen kohdalla nuorten palvelujen yhteensovittamisella on suuri merkitys ja nuorten ohjaus- ja palveluverkostoilla on myös mahdollisuus parantaa tilannetta. Verkostot arvioivat kyselyssä onnistumistaan nuorisolain määrittämässä tehtävässään palvelujen yhteensovittamisessa. Kartassa 7.6.2. kuvataan eri avi-alueiden vastaajien arvioita väittämään ”Nuorten on helppo saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja”. Ympäri Suomea palvelujen saannin nähtiin toteutuvan pääosin melko hyvin, paras tilanne arvioitiin olevan Lapissa. Parannettavaa nuorten palvelujen saannissakin on, sillä 20 prosenttia vastaajista koki nuorten saavan palveluja melko huonosti. Kartassa 7.6.3. kuvataan vastaajien arviota siitä, kulkeeko tieto ammattilaisten välillä. Tiedon kulussa nähdään olevan parannettavaa erityisesti Lounais- ja Itä-Suomen alueilla.

Terveyspalvelujen osalta vastaajat arvioivat nuorten tuntevan palvelut melko hyvin tai hyvin. (Kuvio 7.6.2.) Nuorisobarometrista 2020 selviää, että viimeisen 12 kuukauden aikana nuoret ovatkin käyttäneet kysytyistä palveluista eniten terveydenhuollon palveluja, usein 2–5 kertaa ja kokeneet saaneensa palveluja riittävästi. Nuoret myös käyttävät sähköisiä palveluja runsaasti ja lähes kaikilla on käytössään internet-liittymä tai älypuhelin. Yli 60 prosenttia Nuorisobarometriin vastanneista nuorista on käyttänyt terveyspalveluja sähköisesti ja reilusti yli puolet nuorista myös haluaa käyttää tarvitsemiaan palveluja mahdollisimman paljon sähköisesti. (Nuorisobarometri 2020.) Peruspalvelujen arvioinnin kuntakyselyssä kysyttiin myös kuntien sähköisten palvelujen käyttöönotosta avokysymyksellä. Terveydenhuollon puolella sähköisiä palveluja kunnissa on jo otettu käyttöön, erityisesti ajanvaraukseen ja valtakunnallisiin järjestelmiin liittyen.

Työhön, asumiseen ja liikkumiseen liittyvät palvelut

Valtakunnallinen arviointi

Työhön liittyvät palvelut arvioitiin nuorille melko riittäviksi. Asumiseen liittyvät palvelut näyttäytyvät riittävyydeltään erilaisina eri puolilla Suomea, erityisesti nuorten tukiasuminen on riittämätöntä. Julkisen liikenteen palvelut arvioitiin melko riittämättömiksi.

Työllisyyspalvelut

Kuntakyselyssä 2/3 kunnista ilmoitti kunnassaan olevan TE-toimiston palveluja (fyysinen toimipiste, jalkautuvat / kasvokkaiset palvelut) saatavilla. Ammatinvalinnanohjausta tai ammatinvalintapsykologin palveluja oli saatavilla hieman vähemmän. Valtakunnallisesti TE-toimiston palvelut sekä ammatinvalinnanohjauksen palvelut arvioitiin melko riittäviksi. (Kuvio 7.6.13.)

Osassa avovastauksista käy ilmi, että nuoret voivat saada henkilökohtaista palvelua mahdollisuuksien mukaan TE-toimistossa tai Ohjaamossa pari kertaa viikossa. Kasvokkaista palvelua pitäisi vastaajien mukaan olla saatavilla enemmän. Etäyhteydet ovat suhteellisen toimivia, ja niitä on joissain kunnissa tarjolla TE-palvelujen osalta. Kuntaan jalkautuvaa toimintaa koettiin olevan harvoin. Vastauksista selvisi, että valtakunnallisesti TE-palvelujen saatavuudessa on vaihtelua alueellisesti. (Taulukko 7.6.10.)  Kasvokkain tapahtuvat palvelut ovat paikoitellen lisääntyneetkin, mutta valtaosa vastaajista toi esille, ettei palvelupistettä omassa kunnassa ole, vaan palvelua on haettava naapurikunnasta tai lähikaupungista.

Vuoden 2020 Nuorisobarometrin mukaan TE-toimiston palveluja on käyttänyt vähintään kerran 17 prosenttia vastaajista. He kokivat saamansa palvelut pääosin riittäviksi ja melko riittäviksi. Työtä ja yrittäjyyttä käsitellyt vuoden 2019 Nuorisobarometri puolestaan osoitti, että valtaosa nuorista kokee luottavaisuutta tulevaisuuden työelämään, 85 % uskoo saavansa omalla urallaan vakituista työtä. Työ näyttäytyy Nuorisobarometrin mukaan myös nuorille tärkeänä, mutta etenkin nuoret pitävät vapaa-aikaa selvästi työtä tärkeämpänä, kuten nykyisin myös yhä enemmän kaiken ikäset. (Haikkola & Myllyniemi 2019, 62, 87­–89.)

Myös ammatinvalinnanohjaukseen on jo kehitetty etäyhteyksiä, ja niitä on joissain kunnissa käytössä melko aktiivisesti. Myös Ohjaamoissa voi tavata vaihtelevasti ammatinvalintapsykologia, samoin ajanvarauksella TE-toimistossa. Ammatinvalinnanohjausta tehdään myös kouluissa ja oppilaitoksissa, työpajoilla sekä etsivän nuorisotyön osana. Ammatinvalinnanpsykologille todetaan avovastauksissa olevan paikoin pitkiä jonoja, ja palvelua on harvoin tarjolla omassa kunnassa.

Kuntouttavaa työtoimintaa oli sen sijaan kyselyn mukaan tarjolla valtaosassa kunnista, ja sen arvioitiin valtakunnallisesti olevan hyvällä tasolla ja melko riittävää. Muutamien kommenttien mukaan kuntouttavan työtoiminnan rinnalle kaivattaisiin lisäksi sosiaalista kuntoutusta. Myös ohjautuvuudessa työpajojen kuntouttavan työtoiminnan pariin olisi kehitettävää, ja monipuolisempien työtehtävien perään esitetään toiveita.

Työllistymismahdollisuuksia eli työpaikkoja arvioitiin olevan melko riittävästi lähes kaikissa kunnissa. Osassa kunnista niitä on toki niukemmin kuin toisissa. Kyselyssä työpaikoilla tarkoitettiin täsmennettynä nimenomaan nuorille suunnattuja palkkatukipaikkoja, työkokeilupaikkoja, tuettuja- ja välityömarkkinapaikkoja, oppisopimus- ja siviilipalveluspaikkoja sekä kesätöitä. Kesätyöseteleitä ja kesätyöpaikkoja oli vastaajien arvion mukaan hyvin tarjolla nuorille. Kesätyömahdollisuuksia tarjoavat myös kunnat, mutta pidempiaikaisista työmahdollisuuksista on puutetta. Nuoret pääsevät suhteellisen hyvin palkkatukipaikoille, mutta välityömarkkinapaikkoja on hiukan huonommin. Työkokeilupaikoista, siviilipalveluspaikoista ja palkkatukipaikoista mainitaan tietyiltä osin olevan puutetta. Nuorisobarometrin (Haikkola & Myllyniemi 2019, 23) mukaan nuorten ammatin, alan tai uran valintaan on ollut eniten vaikutusta kesätöillä ja työharjoitteluilla, minkä vuoksi nuorten työllistymisen mahdollisuuksia on tärkeää ylläpitää.

Asumisen palvelut

Asumisen palveluissa erityisesti nuorten tukiasuminen näyttäytyi arvioinnissa puutteellisena. Valtakunnallisesti se arvioitiin olevan melko riittämätöntä. Kuviossa 7.6.14. näkyy myös suuri 63 % osuus vastaajista, jotka jättivät palvelun arvioimatta tai ilmoittivat ettei palvelua ole. Nuorille tuettua asumista on siis vain hyvin harvassa kunnista. Niissä kunnissa, joissa nuorten tukiasumista on, se toteutetaan esimerkiksi projektina, Nuorisoasuntoliiton (NAL) yhteistyönä ja jälkihuollon palveluna. Sosiaalihuoltolain 21 § mukaan tuettua asumista järjestetään henkilöille, jotka tarvitsevat tukea itsenäisessä asumisessa tai itsenäiseen asumiseen siirtymisessä. Tuetulla asumisella tarkoitetaan asumisen tukemista sosiaaliohjauksella ja muilla sosiaalipalveluilla. Nuorten tukiasuminen määriteltiin kyselyssä tarkemmin ”kevyinä” tukiasumisen muotoina, joita ovat esimerkiksi nuorisoasunnot nuorille ilman diagnoosia tai päihdetaustaa. Tällaista palvelua ei ole lainkaan noin puolessa kunnista. Tukiasumista ilman diagnoosia on vastaajien mukaan harvoin tarjolla.

Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien tukiasumisen taso arvioitiin valtakunnallisesti melko riittäväksi (ka. 2,5), ja palvelua on tarjolla puolessa kunnista. Avi-alueita verrattaessa taulukossa 7.6.11. tilanne näyttäytyy riittämättömänä Etelä- sekä Länsi- ja Sisä-Suomen alueilla. Neljäsosassa kunnista päihde- ja mielenterveyskuntoutujien tukiasumista ei ole. Vastaajat arvioivat, että palvelun tarve on kova ja palveluntuottajia tarvittaisiin lisää. Järjestöjen ja yhdistysten sekä yksityisten palveluntuottajien rooli tässä työssä on keskeinen, ja usein palvelu onkin ostopalvelua. Pääosin päihde- ja mielenterveyskuntoutujien tukiasumista on vain yli 18-vuotiaille, ja alaikäisille vastaava palvelu hoidetaan lastensuojelun kautta. Moni vastaaja tuo esille, että niin päihde- ja mielenterveyskuntoutujien kuin yleisesti nuorten tukiasumisestakin on pulaa.

Asumisneuvontaa ja ohjausta oli palveluna kyselyn vastaajien mukaan noin 70 prosentissa kunnista, ja sen arvioitiin olevan melko riittävää. Kunnissa asumisneuvonta- ja ohjauspalvelua tarjoavat esimerkiksi Nuorisoasuntoliitto NAL, Nuorisoasuntoyhdistykset, Sininauhayhdistys, Ohjaamo ja etsivä nuorisotyöntekijä sekä sosiaalityö omissa kontakteissaan tarpeen mukaan, oman työnsä ohella, kuten vastaaja kuvasi: ”Sosiaalityöntekijä ja/tai etsivä nuorisotyöntekijä voi auttaa, mutta ei tarjolla varsinaista palvelua.” On myös muutamia kuntia, joissa työskentelee erikseen nuorten asumisen ohjaajia. Osa vastaajista arvioi, että nuoret kaipaisivat lisätukea asumiseen liittyvissä asioissa. ”Paikkakunnalla ei ole nuorilla mahdollisuutta asumisen tukeen, vaikkakin tarve olisi esim. osastojakson jälkeen. Myös sama tarve on osittain myös nuorten itsenäistymisasuntojen kohdalla.”

Kyselyssä pyydettiin vastaajia arvioimaan myös, kuinka hyvin nuoret tuntevat palvelut eli löytävät tiedon, mistä saada tarvittaessa apua ja neuvontaa. Nuorten arvioitiin tuntevan asumisen palveluja riittämättömästi. Noin puolet vastaajista arvioi nuorten tuntevan asumisen palvelut huonosti tai melko huonosti. (Kuvio 7.6.2.)

Vastaajat arvioivat, että kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja nuorille on vaihtelevasti eri paikkakunnilla. Etelä-Suomessa kohtuuhintaisten asuntojen suhteen tilanne on maan heikoin. (Taulukko 7.6.11.) Valtakunnallisesti nuorille mahdollisen asuntotarjonnan taso on arvioitu melko riittäväksi. Pieniä edullisia asuntoja tarvittaisiin nuorille enemmän, kohtuuhintaisiin asuntoihin on ajoittain paljonkin jonoa ja tukiasunnoista on pulaa.

Opiskelija-asuntola tai muu vastaava löytyy kyselyn perusteella alle puolesta kunnista. Usein ne ovat oppilaitosten yhteydessä esimerkiksi eri opistoissa tai ammattioppilaitoksissa. Asuntolapalvelut arvioitiin valtakunnallisella tasolla melko riittäviksi. Opiskelijat ovat kuitenkin asumisen suhteen vaihtelevasti opiskelija-asuntojen, yksityisten tai kunnan vuokra-asuntojen varassa, joiden tarjonta vaihtelee alueittain.

Julkisen liikenteen palvelut

Avoin joukkoliikenne ei ole kuntien lakisääteinen tehtävä, mutta lähes kaikki kunnat ovat osallistuneet joukkoliikenteen järjestämiseen tai tukemiseen jollakin tavalla. Isot kaupunkiseudut panostavat joukkoliikenteeseen merkittävästi, kun taas pienissä ja maantieteellisesti laajoissa kunnissa joukkoliikenne on yksi kipukohdista. Kuntien lakisääteisiä tehtäviä henkilökuljetuksissa ovat perusopetuslain (628/1998) mukaiset koululaiskuljetukset, vammaispalvelulain (380/1987) säätämät vammaisten liikkumiseen liittyvät tehtävät sekä sosiaalihuoltolain ja kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain kuljetussäädöksien tehtävät. (Kuntaliitto, liikenne ja liikkuminen.)

Julkisen liikenteen puute on selkeä haaste nuorten palvelujen saavuttamisessa, ja siinä on alueellisesti suuria eroja. Huonoin tilanne oli arviointikyselyn perusteella Lapissa. (Taulukko 7.6.12.). Vaikkei julkinen liikenne olekaan kuntien lakisääteinen tehtävä, liikkumismahdollisuudet vaikuttavat kuitenkin olennaisesti palvelujen saavutettavuuteen, alueelliseen tasa-arvoon, yhdenvertaiseen nuoruuteen ja erilaisiin mahdollisuuksiin. Julkisen liikenteen palvelut arvioitiin selkeästi valtakunnallisella tasolla riittämättömiksi. Isoissa kaupungeissa julkinen liikenne voi keskusta-alueilla toimia varsin hyvin, mutta haja-asutusalueet jäävät epätasa-arvoiseen asemaan. Julkisen liikenteen yhteydet ja aikataulut sekä mahdollisuus kulkea eri palvelujen piiriin ovat vastaajien täydentävien avokommenttien mukaan täysin riittämättömät. (Kuvio 7.6.15.)

Joukkoliikenteen hinnoissa nuorten huomioon ottamisen arvioitiin olevan melko riittämätöntä, vaikka nuoret kyllä monin paikoin saavat julkisen liikenteen lipun hinnoissa alennuksia. Osa vastaajista toi kuitenkin esille, että erityisesti nuorten itsensä mielestä hinnat ovat heille liian kalliit. Lisäksi joidenkin vastaajien mukaan julkisen liikenteen tiedottaminen koetaan myös hankalaksi ja epäselväksi.

Kunnan sisäinen julkinen liikenne koetaan usein ontuvaksi. Haasteita on etenkin syrjäseuduilla, kylillä, iltaisin ja viikonloppuisin sekä koulujen loma-aikoina. Julkisen liikenteen toimivuus erään vastaajan mukaan ”riippuu suunnasta ja lähtöpisteestä”. Nuorten liikkuminen on pitkälti vanhempien kyyditsemisen varassa. Kuntakeskuksen sisällä julkinen liikenne ja palvelujen saavuttaminen on paikoin mahdollista, mutta etenkin reuna-alueilla on haasteita. Esimerkiksi oman kunnan terveyskeskuksen saavuttamisessa julkisin kulkuvälinein voi olla haasteita, vaikka yhteydet naapurikuntaan saattavatkin toimia. Julkinen liikenne ei ole toimivaa myöskään esimerkiksi aikataulujen ajoituksen suhteen, mikä vaikuttaa töihin ja kouluun pääsyyn. Tätä vastauksissa kuvattiin seuraavalla tavalla: ”arkena aamulla pääsee kerran johonkin suuntaan ja iltapäivällä ehkä pois”. Toisilla paikkakunnilla aikataulujen ajoituksessa on onnistuttukin, kuten eräs vastaaja toi esille: ”vuoroja on parannettu muun muassa niin, että ammattikoulutukseen pääsy on helpottunut”.

Osassa kyliä on lapsille suunnattuja palveluja, mutta nuorten tullessa yläkouluikään heille suunnattuja kerhoja tai tekemistä ei yksinkertaisesti ole olemassa kotipaikan läheisyydessä. Kun lähimmät palvelut ovat usein kymmenien kilometrien päässä taajamissa, vaikuttaa se myös palvelujärjestelmän tuntemiseen. Syrjäseutunuoruutta tarkastelleessa tutkimuksessa on selvinnyt, ettei palvelujen etäisyys ollut pelkästään kilometrien tuomaa etäisyyttä. ”Etäisyys on myös tietynlaista palveluiden hahmottomuutta. Palvelut jäävät vieraiksi ja kokemukset hyvinkin ohuiksi. Usein nuorten on myös vaikea hahmottaa mitä palveluilla oikeastaan edes tarkoitetaan.” (Pöysä & Tuuva-Hongisto 2017, 225.) Julkisella liikenteellä onkin suora yhteys myös nuorten hyvinvointiin ja vapaa-aikaan sekä tulevaisuuteen laajemminkin. Useissa vastauksissa tuli esille, että ”julkisen liikenteen palvelut ovat erittäin heikkoja kunnassamme, ja niiden vähäisyys vaikuttaa nuorten koulutukseen hakeutumiseen, jopa koulutusten keskeyttämisiin ja nuorten kokonaishyvinvointiin.”

Kartta 7.6.1. Kysymys: Kuullaanko nuoria mielestänne kunnassa riittävästi?

Kartta 7.6.2. Arvio, kuinka verkosto on onnistunut nuorisolain määrittämässä tehtävässä palvelujen yhteensovittamisessa. Väittämä: Nuorten on helppo saada tarvitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja.

Kartta 7.6.3. Arvio, kuinka verkosto on onnistunut nuorisolain määrittämässä tehtävässä yhteensovittamisessa. Väittämä: Tieto kulkee ammattilaisten välillä.

Kuvio 7.6.1. Kuntien arvio tarjottujen avoimen ja yhteisöllisen nuorisotyön palvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.2. Kuntien arvio, kuinka hyvin kunnan nuoret tuntevat eri palveluja eli löytävät tiedon, mistä saada tarvittaessa apua ja neuvontaa koko maassa.

Kuvio 7.6.3. Kuntien arvio tarjottujen kohdennetun ja erityisnuorisotyön palvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.4. Kuntien arvio tarjottujen osallisuustoiminnan ja yhteiskunnallisen nuorisotyön palvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.5. Kuntien arvio lapsille/nuorille suunnattujen harrastusten, vapaa-ajan toimintojen, liikuntapalvelujen ja kirjastopalvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.6. Kuntien arvio tarjottujen koulutuspalvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.7. Kuntien arvio tarjottujen mielenterveyspalvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.8. Kuntien arvio, kuinka verkosto on onnistunut nuorisolain määrittämässä tehtävässä palvelujen yhteensovittamisessa koko maassa.

Kuvio 7.6.9. Kuntien arvio tarjottujen päihdepalvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.10. Kuntien arvio tarjottujen sosiaalipalvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.11. Kuntien arvio tarjottujen terveydenhuollon palvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.12. Kuntien arvio muiden julkisten terveyspalvelujen riittävyystasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.13. Kuntien arvio tarjottujen työllisyyspalvelujen riittävyystasotasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.14. Kuntien arvio tarjottujen asumisen palvelujen riittävyystasotasosta koko maassa.

Kuvio 7.6.15. Kuntien arvio kunnassa tarjolla olevista julkisen liikenteen palveluista koko maassa siitä näkökulmasta, että käyttäjiä ovat nuoret.

Taulukko 7.6.1. Kuntien arvio tarjottujen avoimen ja yhteisöllisen nuorisotyön palvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.2. Kuntien arvio tarjottujen kohdennetun ja erityisnuorisotyön palvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.3. Kuntien arvio lapsille/nuorille suunnattujen harrastusten, vapaa-ajan toimintojen, liikuntapalvelujen ja kirjastopalvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.4. Kuntien arvio tarjottujen koulutuspalvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.5. Kuntien arvio tarjottujen mielenterveyspalvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.6. Kuntien arvio tarjottujen päihdepalvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.7. Kuntien arvio tarjottujen sosiaalipalvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.8. Kuntien arvio tarjotaanko terveyspalveluja kunnassa, ”Palvelu on kunnassa” vastanneet kunnat prosentteina, AVI-alueiden vertailu.

Taulukko 7.6.9. Kuntien arvio tarjottujen terveyspalvelujen riittävyystasosta, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.10. Tarjottujen työllisyyspalvelujen riittävyystasotaso, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.11. Tarjottujen asumisen palvelujen riittävyystasotaso, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.

Taulukko 7.6.12. Arvio kunnassa tarjolla olevista julkisen liikenteen palveluista siitä näkökulmasta, että käyttäjiä ovat nuoret, keskiarvo AVI-alueittain ja koko maassa.